lauantai 16. helmikuuta 2013

"Ei voi tietää: minulla ei ole mitään todistusaineistoa..."




Tämä ohut kirja piti ahmaista nopeasti kahdestakin syystä: se oli niin kiinnostava ja se oli seitsemän vuorokauden laina kirjastosta.

Eläkevuosiaan viettävä Tom Webster joutuu palaamaan 40 vuoden takaisiin lukiomuistoihinsa  saatuaan postissa yllättävän kirjekuoren. Kirje sisältää tiedon, että eräs puolituttu nainen nuoruuden ajoilta on jättänyt hänelle pienen perinnön. Rahasumman lisäksi perintöön kuuluu Tomin nuoruudenystävän Adrian Finnin päiväkirja. Tomista on todella outoa , että hän saa lahjarahaa naiselta, joka oli hänen ammoisen tyttöystävänsä äiti ja  jonka Tom on tavannut elämässään  vain yhden viikonloppuvierailun ajan. Eniten Tomia kummastuttaa kuitenkin, miksi tällä naisella oli hallussaan Adrianin päiväkirja? Tom alkaa selvittää asiaa ja menneisyydestä nousee esiin  vanhoja, jo unohtuneita asioita, mutta myös täysin uutta tietoa. Kunhan Tom vain lopulta antaa itsensä muistaa ja tajuta asioiden yhteyksiä.

Kirjassa on kaksi lukua, joista ensimmäisessä ollaan Tomin nuoruusvuosissa, juuri aikuistumisen kynnyksellä. Tom ystävineen käy lukiota, jonka oppitunneilla pohditaan vakavia, filosofisia kysymyksiä, muun muassa elämää/itsemurhaa tai historiaa/ vastuuta. Pohdinnat vain lisääntyvät, kun luokkaan tulee uusi poika, Adrian, joka on erittäinkin loogisesti ajatteleva, syvällinen älykkö.

Adrian miettii esimerkiksi historian olemusta: "Historia on varmuus, joka syntyy siinä missä muistin puutteet kohtaavat dokumentaation vaillinaisuuden" . Tai vastuuta: "Eikö voisi ajatella, että koko kysymys vastuun sälyttämisestä on eräänlainen väistöliike? Syytetään yksilöä ja kaikki muut puhdistuvat. Tai syytetään historiallista prosessia , jolloin yksilöt vapaututuvat vastuusta. Tai kaikki on anarkistista kaaosta, samoin seurauksin. Minusta näyttää, että on on - oli- ketju yksilöllisiä vastuita, jotka kaikki olivat tarpeen, mutta ketju ei ole niin pitkä, että eri renkaat voivat kieltäytyä vastuusta ja syyttää muita renkaita. Mutta ehkä haluni sälyttää vastuu näin on enemmänkin heijastus omasta mielenlaadustani kuin pätevä analyysi siitä mitä tapahtui. Tämähän on yksi historian peruskysymyksistä, eikö totta? Kysymys siitä, tulkitaanko subjektiivisesti vai objektiivisesti, kysymys siitä, että meille tarjottavan version ymmärtämiseksi on tunnettava historioitsijan oma historia". Kärjistäen Adrian väittää , että mistään historian tapahtumasta ei voida varmasti sanoa muuta kuin että "jotain tapahtui".

Oppitunneilla luetaan myös paljon runoja ja kaunokirjallisuutta. Tom kertookin heidän yhden nuoruudenaikaisen pelkonsa olleen, että itse  elämä ei olisikaan samanlaista kuin kirjallisuus. Tom on "kirja-ahne" ja "seksinnälkäinen", kuten toverinsakin.  Eletään  "vapaata" 1960-lukua, silti nuoret kokevat, että heitä pidetään jonkilaisessa karsinassa odottamista irtilaskemista elämään. Tyttöjen seuraa etsitään ja lopulta Tomilla onkin tyttöystävä, Veronica. Ensimmäisen luvun päättyessä, myös Tomin ensimmäinen seurustelusuhde on ohi.

Luku kaksi alkaa Tomin sanoin: "elämän loppupuolella ihminen odottaa saavansa levätä, eikö totta? Arvelee sen ansainneensa. Minä ainakin odotin". 40 vuotta on kulunut, on ollut työura, perhe-elämä lapsenlapsineen, ystäviä. Perintökirjeen saatuaan Tom joutuu muistelemaan tiettyä ajanjaksoa menneisyydessä. Mitä oikein tapahtui silloin hamassa nuoruudessa? Kuinka se nyt itse asiassa menikään? Oliko se nyt niin,  kuin  minä sen muistan?

Tomin muistellessa ja selvittäessä menneisyyden tapahtumia, kysymys vastuusta nousee keskeiseksi. Adrianin päiväkirjakatkelmassa on mietelmä akkumulaatiosta (piti oikein tarkistaa Wikipediasta: " kasaantuminen, kerääntyminen"). Miten se ilmenisi yksittäisten ihmisten elämässä? Adrian pohtii päiväkirjassaan: "Kysymys akkumalaatiosta. Eli siis, miten ihmisten välisiä suhteita voidaan kuvata matemaattisilla tai loogisilla lausekkeella? Ja jos voidaan, mitä matemaattisia merkkejä väliin sopii sijoittaa? Onko logiikan soveltaminen ihmisluontoon jo määritelmän mukaan toivotonta?Mitä tapahtuu argumenttien ketjulle, kun lenkit ovat tehty eri metalleista, joista kullakin on oma kantokykynsä? vai onko "lenkki" väärä metafora? Mutta jos metafora sallitaan, missä on vastuu, jos jokin lenkki pettää? Lankeaako vastuu lenkeille sen kummankin puolen vai koko ketjulle? Mutta mitä tarkoitamme " koko ketjulla "? Kuinka pitkälle ulottuvat vastuun rajat?"

Jos Adrianin laatima akkumulaatio sisältää tekijät: l, a1, a2, s, v, niin mitä oikeasti tapahtui 40 vuotta sitten?Muodostuuko hatarista muistikuvista, tiedonmurusista tai päätelmistä  koko totuus kuitenkaan?
Barnesin kirja on tiivis, jäntevä kirja. Hyvinkin suositeltava.

Barnes, Kuin jokin päättyisi. WSOY 2012.

ps. otsikko on Tomin kommentti moneenkin asiaan;)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti