Kanalassa ja kauniissa kuusikossa

Eilen olimme sukulaisvisiitillä. Pihapiirin vanhassa navetassa on muutaman kanan ja kolmen kukon kanala,jossa mustat kanat kaakattavat ja kirjavat kukot tepastelevat. Hyvät on niillä oltavat:  puhtaita olkia lattialla  ja kotiruokaa kipoissa. Kanojen makuuhuoneen ikkunalla on jopa kranssi viihtyisyyttä luomassa!
Kahvin ja herkullisten leivonnaisten ( kaalipiirakan ja porkkanakakun ) jälkeen lähdimme lähimetsään sieniä etsimään. Eipä kyllä tarvinnut paljoa niitä siellä kauniissa kuusikossa haeskella. Suppilovahveroita oli nimittäin aivan valtavasti!  Hetkessä täyttyivät kaikkien sienikorit. Mahtava saalis kerättiin pieneltä alueelta, suorarunkoisten kuusien juurelta. Sieniretken jälkeen syötiin ulkona laavulla, nuotiotulen lämmössä. Olipas mukava ulkoilupäivä!

Kanat ihmettelevät vieraita

Kukko käy ikkunalla

Takaisin orrelle

Suppisrunsautta kuusimetsässä

Jumalainen Pahkinen

Sunnuntai-iltana olin katsomassa  tanssija Virpi Pahkisen ja multimediataiteilija Marita Liulian yhteisproduktiota " Jumalattaren paluu" Savoy-teatterissa. Ilta alkaa Pahkisen soolo-osuudella "Prayer". Esiripun noustessa Pahkinen seisoo veistoksellisesti lavalla, pukeutuneena kullansävyiseen, laskostettuun kaapuun. Vähitellen kaapuun tulee liikettä. Katsojassa alkaa syntyä mielikuvia: nyt lavalla onkin toukka tai  perhonen  vai onko se lintu vai...  antiikin jumalatar?! Lyhyt esitys on intensiivinen ja nopea, yht´äkkiä lava onkin taas tyhjä ja sali pimenee.

Alkaa Marita Liulian ohjaama lyhytelokuva.  Elokuvan alussa nuori mies istuskelee toimettomana jonkin suurkaupungin joutomailla. Miehen katse kiinnittyy ohikulkevaan punapukuiseen naiseen, jota hän alkaa seurata. Elokuvaan tulee jopa  jännittäviä sävyjä, ainakin naiskatsojan mielestä, kun mies kulkee naisen takana metroasemalle ja rullaportaille asti. Ahdistelun tunne vain voimistuu, kun nainen lopulta seisoo alhaalla metroraiteen vieressä. Pimeä tunneliaukko ei tarjoa mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Nainen kääntyy katsomaan miestä suoraan silmiin ja siitä alkaa matka pois maan alta kohti korkeuksia ja eri aikatasoja! Nainen, jota elokuvassa siis esittää Virpi Pahkinen, tanssii milloin autiomaassa, milloin temppelien porteilla. Elokuvan nopeatempoiset kohtaukset tulvivat symboleja idän ja lännen uskonnoista, kulttuuriset merkit vilahtelevat silmien ohi. Kaikkea ei mitenkään ehdi kertakatsomalla tulkita tai edes huomata. Sen ehtii kyllä tajuta, että elokuva on kaunis, vaikuttava ja syvällinen. Musiikki on elokuvaa varten sävelletty, joten se on saumattomasti yhtä elokuvan kanssa. Täytyy ehdotttomasti nähdä elokuva vielä uudestaan!

Väliajan jälkeen  Pahkinen on ensin yksin lavalla. Kyykyssä, asunaan jotakin tummanharmaata, Pahkinen on kuin koppakuoriainen. Montako jalkaa ihmisellä normaalisti on? Tai kättä? Vain kaksiko?!?Niin  uskomatonta raajojen, nivelien ja lihaksien hallintaa tällä tanssijalla on! Pahkiselle ihmiskeho on instrumentti, jolla hän osoittaa luontokappaleiden ja ilmiöiden samankaltaisuutta ja ajattomuutta. Mutta ilmaisullaan hän pystyy myös rikkomaan totuttuja näkemistapoja tai ajatusmalleja. Liikkeet ovat pelkistettyjä ja sisäistettyjä. Tanssijan  intensiivinen läsnäolo vie olemisen ytimen pohtimiseen. Onko se,  mitä näemme tai pystymme koskettamaan, ainoa olemassa oleva todellisuus? 

Tanssi-illan loppuosuutena on Pahkisen duetto "Scarabe´" ruotsalaisen miestanssijan Oskar Landströmin kanssa. Landström on nuori ja taitava, mutta silti katson vain Pahkista. Hän lumoaa täysin totisella, hivenen androgyynisellä olemuksellaan ja sielukkuudellaan.Sain hänen kauttaan muistutuksen taas siitä, että pelkkä  materia on lopulta toisarvoista. Lisäksi on oltava myös jokin  henki, idea, ajatus jota kohti tulisi pyrkiä. Taide antaa osaltaan aavistuksen siitä. Taiteen avulla voi päästä hipaisemaan henkisyyttä, kuten Savoy-teatterissa sunnuntaina tapahtui.

Ilta oli hieno kokonaisuus. Tanssi ja  lyhytelokuva, niiden musiikki, asujen värit, valaistus: kaikki loppuun asti harkittua ja yhteensovitettua.  Elämys!

Kuva ja lisätietoja

Sinistä

Innostuin jatkamaan koko kesän puikoilla ollutta raitapuseroa,  kun laitoin kynsiinkin sinistä väriä. Parempi luomuvaihtoehto on kyllä mustikoiden keruu, saa kaikki sormet sinisiksi :)

Elojuhlilla

Vallilan siirtolapuutarha viettää tänä kesänä 80-vuotissynttäreitään. Puutarhan vakituinen väki - 300 viljelijää ja kesäasukkia - piti tänään hienot elojuhlat. Buffetti oli mainio: kauniisti katetussa kahvipöydässä oli sen seitsemää sorttia. Tarjolla oli upea täytekakku ja kääretorttu sesongin tuotteista, munkkeja, piirakoita, kakkuja yms. Hiukopalaksi sai ostaa perinteistä hernekeittoa ja lettuja sekä tietysti makkaraa. Myynnissä oli myös marjoja, vihanneksia ja leivonnaisia. Onnenpyörää sai pyörittää ja kirppispöytiä penkoa..

Ruumiin ravinnon lisäksi juhliin oli järjestetty myös sielulle sytykettä. Musiikkipitoisen ohjelman aloitti tulinen flamencoesitys, sen jälkeen oli "Hermannin kundi" Tumppi Varosen vuoro laulaa tuttuja paloja repertoaaristaan. Biisilista oli kuitenkin koottu tilaisuus ja paikka huomioiden,  muun muassa "Katupoikien laulun" tulkinta oli hauska. Lopuksi lavalle nousi Jorma Uotinen laulamaan ranskalaisia chansoneita. Uotista säesti Jari Hakkarainen. Uotisen esitys oli valloittava, varsinkin  tulkinnat Edith Piafin tunnetuista lauluista! Padam Padam! Non, je ne regrette rien...

Kiitos kivoista juhlista ja onnittelut virkeälle 80-kymppiselle!

Lost and found

Neljä päivää kateissa olleet kapsäkit tuotiin tänään vihdoin lentokentältä kotiin. Likapyykin lisäksi niistä löytyi  myös saippuaa, sardiineja, suolaa ja simpukoita.

Hellettä Sculptorissa

Galleria Sculptorissa on parhaillaan mainio näyttely! Sillä on kummallinen, pitkä ja taidehistoriallisia viittauksia (Rubens!) sisältävä nimi:" Bulbul Q Torque Moment eli Leukippoksen tytärten ryöstö". Taiteilija on kuvanveistäjä  Emma Helle, joka on veistänyt puuta ja muovaillut savea ronskilla otteella. Työt ovat värikkäitä ja rehtejä. Niissä on aitoa tekemisen meininkiä: estottomuutta, kokeilunhalua ja innostusta. Katsojaankin tarttuu näyttelyn hyväntuulisuus ja leikkisyys.Miksei pikkuinen peltikana voisi olla osa isoa puuveistosta? Ja lasitetut keramiikkanaisfiguurit: mikä niissä on niin tuttua?!Tosin lasten aikoinaan savikerhossa tekemät naishahmot olivat jalat jykevästi maassa olevia "äitityyppejä", kun taas  Emman naiset ovat jalat levällään tai pää alaspäin ja  rinnat roikkuen olevia aikuisia, seksuaalisia naisia. 1600-luvun Rubensinkin naiset olivat aistillisia ja reheviä...  Näyttely henkii ilmaisun vapautta ja iloa! Kannattaa kyllä käydä katsomassa tätä inspiroivaa näyttelyä

Runoja Poèmes Traduits

 Sain eilen kauniin runokirjan Kuutti Lavoselta.

elämää enemmän
valoa ei tule
vain unikon tuoksu
lausumaton nimi
sinkkitiskin katse

Il n´y a pas de vie
au-delà de la Lumière

seule l´odeur du pavot
nom indicible
regards le long du zinc

Kirjassa on runojen lisäksi myös kuvia Kuutin teoksista.

Kesä : kirjoja, kukkia, kahvia

Kesälakeus

Paljon on nähty.
Todellisuus on ollut kuluttava,
mutta nyt kesä on vihdoin täällä

iso kenttä - lennonjohtaja ohjaa
kohmettuneita ihmisiä kuorman toisensa jälkeen
alas avaruudesta.

Ruoho ja kukat - tähän me laskeudumme.
Ruohon johtaja on vihreä.
Minä ilmoittaudun.

Tranströmer, Tomas: Kootut teokset 1954-2004. Tammi 2011.

Karkkikakku

Yksi monista tämän kevään täytekakuista on tyttären poikkikselleen tekemä synttärikakku.

Naimapuuhia, osa 2.

Toukokuu on puolessa jo, kun sain Naimapuuhia luetuksi. Kuukausi siinä meni, mutta sain kuin sainkin. Ilman harppomisia tai kesken luovuttamista.  Kaikkinaiset kevätpuuhat ja -kiireet ovat vain vieneet aikaa ja keskittymiskykyä sen verran, että vasta eilen illalla luin viimeiset rivit.
Naimapuuhia on vetävästi kirjoitettu, "imaisuluvut"  vaihtelevat  "suvantolukujen" kanssa sopivasti. Kirjassa tapahtuu, mutta se myös pysähdyttää miettimään. Välillä siis huomaa lukevansa matkakuvausta, jossa huristellaan maanosasta toiseen ( esimerkisi Bostonista Pariisin kautta Nizzaan), välillä taas hiljennytään pohtimaan uskonnonfilosofisia kysymyksiä Intiassa tai rakkauden olemusta tai psyyken rakennetta.
Päähenkilöt ovat nuoria opiskelijoita, joilla on kiemuraisia ihmissuhteita. Ongelmia on vähän kaiken ja kaikkien kanssa.  Vaikeista ja vakavista asioista Eugenides kirjoittaa kuitenkin lämpimän ymmärtävästi, ironisesti, paikoitellen jopa tieteellisen analyyttisesti. Päähenkilöt tulevat siten lähelle, heihin kiintyy. Itselleni muodostui läheisimmäksi ja kiinnostavimmaksi  maanis-depressiivinen Leonard. Hänen viktoriaanista kirjallisuutta tutkiva tyttöystävänsä on Madeleine, johon puolestaan on syvästi rakastunut uskontotiedettä opiskeleva Mitchell.
Alkuteos on nimeltään The Marriage Plot. Avioliittojuonesta Eugenides kirjoittaa näin:

Toisella vuosikurssilla Madeleine oli mennyt seminaariin nimeltä Avioliittojuoni: valikoima romaaneja Austenilta, Eliotilta ja Jamesilta. [Kurssia opettava] professori oli sitä mieltä, että romaanimuoto oli huipentunut avioliittojuoneen eikä ollut koskaan toipunut sen katoamisesta. Siihen aikaan kun elämässä menestyminen oli riippunut avioliitosta ja avioliitto rahasta, romaanikirjailijoilla  oli ollut aihe mistä kirjoittaa. Eepoksissa laulettiin sodasta, romaanissa avioliitosta. Sukupuolten välinen tasa-arvo, naisten kannalta hieno juttu, oli ollut paha juttu romaanille. Ja avioero oli mitätöinyt sen tyystin. Mitä väliä sillä olisi, kenen kanssa Emma menee naimisiin , jos hän voisi myöhemmin hakea avioeroa? Miten avioehdon olemassaolo olisi vaikuttanut Isabel Archerin ja Gilbert Osmondin avioliittoon? Professori Saunders oli sitä mieltä, ettei avioliitolla ollut enää juuri mitään merkitystä, eikä ollut romaanillakaan. Missä avioliittojuoni oli nykyään? Ei missään. s. 39.

Mitä tämän kirjan avioliitttojuonessa tapahtuu? Kuka menee kenenkin kanssa naimisiin? Vai solmitaanko avioliittoja ollenkaan..?
Naimapuuhia liikauttaa tunteita. Kirja antaa myös paljon lukuvinkkejä ja ajateltavaa!
Pitänee seuraavaksi tarttua saman kirjailijan toiseen järkäleeseen nimeltä Middlesex ;)

Naimapuuhia

meneillään. Nimittäin lukemisessa. Ohuiden ja pehmeäkantisten kirjojen ystävänä kavahdin hiukan tämän Jeffrey Eugenidesin kirjoittaman kirjan sivumäärää: 607 sivua! Naimapuuhia imaisi kuitenkin mukaansa siten, että aloitettuani toissailtana, olen jo sivulla 115. Mielenkiintoista muuten seurata tällä kertaa myös omaa lukemista, tuleeko puutumista tai harppomista, kuten usein tosipaksujen kirjojen kanssa on käynyt.

Kirjan ensimmäiset 100 sivua kertovat Madeleinesta, joka opiskelee viimeistä vuottaan collegessa. Kirjallisuustieteen lopputyötä valmisteleva tapaa Madeleine semiotiikan jatkokurssilla Leonardin.. mitä siitä seuraa, en vielä tiedä, mutta kiinnostavalta vaikuttaa. Lisäksi kirjan alku vilisee intertekstuaalisia viittauksia kun kerran kirjallisuustieteen laitoksella ja seminaarihuoneissa pyöritään.

Mutta palaan asiaan kunhan olen saanut kirjan kokonaan luettua.
Kirjan nimi muuten, sivumennen sanottuna, mietityttää. Alkuteos on nimeltään "The Marriage Plot". Hmm.
Eugenides, J.: Naimapuuhia. Otava 2012

Pääsiäisenkirjavat sukat

on neulottu Novitan Papukaija-langasta. Let the sun shine in! Iloista pääsiäistä!

Valoa valoa valoa

on Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan nimi. Kirja on kategorisoitu nuortenkirjallisuuteen, mutta toivottavasti sen lukevat myös aikuiset.

" Kun Tsernobyl räjähti keväällä 1986 Mimi saapui meidän kouluumme.
      Nopea ja näkymätön pilvi ylitti rajan.
      Säteileviä hiukkasia lensi ympäriinsä.
      Tuulet toivat kaukaa sadetta.
      Valoa joka vyöryy yli esteiden kuin huuto."

Kaksi neljätoistavuotiasta tyttöä kohtaa. Toisella on silmissä palava, pohjaton suru. Toisella taas "oli aina ollut pohja. Seinät ja katto. Äiti ja isä ja isoveli ja kissa". Tytöistä tulee rakastavaisia. Rakkaus on heille totta ja luonnollista; ympäristölle taas asia, jota ei ole olemassa.

Toisen tytön surulla vain ei todellakaan ole  pohjaa, se ei lopu, vaan imaisee mukaansa. Varsinkin kun siitä ei kykene päästämään irti. Toinen tyttö jää kertomaan toisen tarinaa.

                                          


Tarinan jälkikirjoituksen viimeiset lauseet ovat: " He ja heidän lapsensa ovat selviytyneet onnettomuuksista. He aikovat jatkaa elämistä. He hengittävät Jumalan ilmaa ja säteilevät

valoa valoa valoa

jonka nimi on
elämänhalu".

Huotarisen kirjassa on imua, lyyrisyyttä ja rytmiä. Siinä ei ole mustavalkoisesti vain tyhmiä aikuisia tai mahdottomia nuoria. Se ei ole synkkä kirja: vakavia asioita käsitellään tarkoituksellisen kevyesti. Juuri rakenteen metataso keventää haudanvakavuutta. Esimerkki takakannesta:

" HYVÄT LUKIJAT!

Tämä on tarina kahdesta neljätoistavuotiaasta tytöstä, kuolemasta ja Tsernobylistä.
Jos te pelkäätte
1.  rakkautta
2. ydinräjähdyksiä
niin älkää avatko tätä kirjaa.

Terveisin Mariia Ovaskainen"

Kehoitan kyllä vakavasti avaamaan ja lukemaan tämän vuonna 2011 Finlandia Junior-palkinnon saaneen hienon kirjan!

Huotarinen, Valoa valoa valoa. Karisto 2011.


                                                   

Kukkia ja kävelyä Etelä-Ranskassa

Mimosan kukkimisen aikaan

valmistui pusero Paloma-langasta

Nuori mies saapuu kaupunkiin 17. kesäkuuta

 

Näin alkaa Joel Haahtelan  pienoisromaani "Traumbach". Nuoren miehen, Jochenin, vasemmassa povitaskussa on kunnianarvoisan saksalaislehden Frankfurter Allgemeine:n reportterikortti. Oikeassa povitaskussa taas on muistikirja, johon hän aikoo kirjata ylös kaiken mainitsemisen arvoisen. Taskusta löytyy lisäksi myös savukeaski. Tällä varustuksella ja elämänjanoisella asenteella Jochen aikoo suoriutua saamastaan tehtävästä.

"Koska Jochen on nuori ja hänen uransa ja elämänsä pelkkä verso, ajalla tai paikalla ei ole kovin suurta merkitystä. Pääasia että hän on ja tässä kaupungissa, ja hänellä on tehtävä. On löydettävä eräs mies, tehtävä havaintoja, nähtävä ja kuultava, haistettava ja maistettava, ja niin kuin sanottu, kirjattava ylös kaikki mainitsemisen arvoinen" s. 8.

Johannes-Dick-Strasse 13 on osoite, jossa tämän miehen, Traumbachin pitäisi asua. Muuta Jochen ei hänestä tiedäkään: ei etunimeä, ei ulkonäköä, ei työpaikkaa. Jochen on kuitenkin intoa täynnä, joten vaikka Traumbachia ei heti osoitteesta löydykään, Jochen ei lannistu. Naapuri kertoo kaikkien talossa ja lähitienoolla asuvien olevan lähdössä pois, etsimään parempaa elämää lännestä.

"Kaikkialla lähdettiin, muodostettiin jonoja, joiden luultiin jo jääneen historiaan. Mutta on aivan eri asia jonottaa ensimmäistä makkaranpalaa kuin viimeistä.

Joskus lähdettiin niin, että ovi jäi raolleen, tavarat niille sijoilleen. Kukapa tarvitsee uudessa elämässä tuolia? Istuminen on idän juttu, lännessä on muuta tekemistä. " s. 18.

Ollaan siis jossakin entisen Itä-Saksan pikkukaupungissa. Kaikki on autioitunutta, kiireetöntä, hiljaista. Traumbach ei kuitenkaan naapurin tietämyksen mukaan ole lähtenyt kaupungista.  Ilmenee, että hän on töissä puolityhjässä rakennusvirastossa. Sinne pitää byrokraattisen tavan mukaan kuitenkin olla ennalta sovittu tapaaminen.

Miellyttäväkäytöksinen ja -kasvoinen  Jochen tapaa tehtävää suorittaessaan ystävällisiä ihmisiä, ja varsinkin naiset ovat auttavaisia! Jochen on altis tutustumaan uusiin ihmisiin ja sopeutuu helposti uusiin tilanteisiin:

”Sillä nuoreen sydämeen ei mahdu elämänpölyä, kammioissa ja eteisissä on vielä tilaa, maailman tulla ja mennä” s. 23

Parin päivän aikana Jochen juttelee kuuden ihmisen kanssa ja vierailee neljässä asunnossa. Jochen ehtii ihastua, rakastua, jopa tuntea epämääräistä surua. Jochen joutuu elämän perusasioiden äärelle ja tekemään valintoja, lähteäkö vai jäädä?

"Ja koska jokainen hetki on perimmäiseltä olemukseltaan valinta, ihminen on ainaisessa pakkotilassa, valintojensa vanki. Teemme jotain ja muut mahdollisuudet jäävät käyttämättä, mutta se ei tarkoita, etteikö niitä olisi; etteikö joka hetki jokin aivan muu elämänpolku olisi mahdollinen ja miltei yhtä todennäköinen”. s. 46

Tapaako Jochen  Traumbachin lopulta, kuka hän on ja kuka häntä itse asiassa etsii? Kirjan kaikkitietävä ja välillä ärsyttäväkin kertoja vaihtuu aivan viimeisillä sivuilla. Vaihdos vaikuttaa luonnollisesti tarinan sävyyn ja tulkintaan. Alun kepeään leikkisyyteen tulee vähitellen painoa ja syvällisiä kerroksia. Kirjan rakenne on kuin ihmisen elämänkaari: nuoruuden hiukan hupaisa naiivius jää taakse elämänpölyn karttuessa. Ihmiset ja asiat eivät olekaan niin yksinkertaisia ja helppoja. Kuten nuori Jochenkin  miettii:

”Miten helppoa on olla tuuli! Miten helppoa on vain olla ja lennellä ilman eettisiä, moraalisia ja filosofisia ongelmia. Ei tarvitse ajatella Maslowin tarvehierarkiaa, kun olemassaolon tarkoitus on pelkkä oleminen ja puhaltaminen. Kukaan ei syytä, eikä halua, eikä vaadi” s. 48

Haahtelan aiemmissakin teoksissa on pohdittu todellisuuden monisärmäisyyttä: mitä näemme, mitä koemme, mitä siitä muistamme, mitä unohdamme? Kuka kohta enää esimerkiksi muistaa, mikä oli puhelinkoppi?

Haahtela,Joel: Traumbach. Otava 2011.

Oi, Paloma

sinä ihana lanka! Kevyt,paksu ja pehmeä! Upeista väreistäsi oli vaikea päättää, tähän valikoitui lopulta meleerattu vihreä.
Lisätietoa langasta ja Paloma-malliston ohjeita löytyy  uusimmasta Suuri käsityö-lehdestä (2/12) sivuilta 36-41.

Espalla penkkaripäivänä

Tänään kummipoika oli abiturienttina  kuorma-auton lavalla! Siinä karkkisateessa ja nuorille heilutellessa muistui mieleen Ilpo Tiihosen runo:

Herra Halla ja helle

Kappelissa, kuppilassa
Espan puitten alla,
hellepäivää huokaamassa
kävi herra Halla.

Vaati jotain vaahtoavaa,
ehdottoman jäistä!
Neiti juomalistaa tavaa:
"Käykö joku näistä?"

Kappelissa, kuppilassa
kermavaahdot kauhomassa
jäitä hatun alla
nähtiin herra Halla.

Kyllä se kevät ja kesä sieltä tulee, ja yo-lakki tietenkin, vaikka tänään hytistiinkin!

Tiihonen, Ei-Kaj Plumps. Hyppyjä Helsinkiin .WSOY 1989.

Kalanpelastaja

Kirjan kannessa on ongenkoukku. Tartuin syöttiin ja luin kirjan. Belgialaisen kirjailijan Annelies Verbeken ”Kalanpelastaja” on romaani, jonka päähenkilö on myös kirjailija, Monique Champagne. Kirjan alussa   Monique hyräilee kylpyammeessa: " Uusi päivä, tässä ja nyt ". Koska niin hänen on tehtävä: aloitettava uusi päivä ja uusi elämä. Entinen on pirstaleina, sillä hänen suuri rakkautensa  Thomas on hylännyt. Eikä kaunokirjallisten tekstien kirjoittaminenkaan suju.  Sattumalta Monique näkee televisiossa kaladokumentin, joka saa hänessä aikaan ekologisen herätyksen. Kalojen ja merien suojelusta tulee Moniquelle suorastaan missio:

Ainoa, millä oli merkitystä, oli toteamus: meidän vanhin esi-isämme on kala. Monique oli kytköksissä elävään maailmaan, hänen luunsa ja geeninsä olivat osa sitä, hänessä oli kolmesataaseitsemänkymmentäviisi miljoona vuotta vanhoja rakenteita. Elämä syntyi meressä. Meret olivat tyhjenemässä. Hän pelastaisi kalat. (s. 54)

Monique alkaa lukea kaloja käsitteleviä tieteellisiä kirjoja ja artikkeleita. Fiktiivisten todellisuuksien luominen saa nyt kokonaan jäädä! Tämä uusi, ekologinen tehtävä on paljon tärkeämpi:

Aiemmin hän oli täyttänyt suuren osan olemassaolostaan problematisoimalla kuvitteellisia tilanteita. Hän oli rakentanut paperisia ihmisiä luonnetieteellisille perustuksille ja hautonut rytmillisiä ja tyylillisiä palapelejä. Hänen oli yhä vaikeampi ymmärtää, miksi hän oli niin tehnyt ja mitä se oli maailmalle antanut. Tuntui niin paljon mielekkäämmälle nostaa esiin ongelmia, ravistelevia totuuksia joita varmistamaan saatiin kerta toisensa jälkeen uusia todisteita. Olihan niin käsittämättömän paljon tarpeellisempaa tuoda kalojen tilanne maailman tietoisuuteen kuin kirjoittaa taas kerran yksinäisyydestä ja ikävästä.  (s. 29)

Monique kirjoittaa liikakalastuksesta lehteen runollisen kannanoton, joka huomataan  tiedepiireissäkin. Moniqueta pyydetään esittämään kannanottonsa iktyologien kongresseissa ympäri Eurooppaa. Hänen tehtävänsä on ”tuoda tunteenomaisuutta” akateemisiin tilaisuuksiin, puhua vetoavasti esimerkiksi tonnikalakantojen puolesta. Monique suostuu innoissaan pyyntöön, näin hän luulee pääsevänsä karkuun omaa itseä ja kaaosta sisällänsä.

Ensimmäinen esiintyminen on Tallinnassa. Kun lentokone on Itämeren yllä, Monique katsoo ikkunasta

lähestyvää vettä, jonka tiesi sisältävän suuria määriä PCB:tä ja dioksiineja. Jokin aika sitten hyväksytyn poikkeuslain mukaan Suomen ja Ruotsin markkinoilla sai edelleen myydä Itämeren kalaa, jossa oli enemmän myrkyllisiä aineita kuin muualla sallittiin. Siitä seuraisi vastaisuudessa monta skandinaavista syöpää. (s. 23)

Tallinnan iktyologikongressissa Monique pitää muiden luentojen lomassa oman esityksensä, joka ohjelmaan on merkitty otsikolla: Monique Champagne, Belgium: A literary interlude… Muita luentoja  on muun muassa aiheesta: Tropic transfer of cyanobacterical toxins from zooplankton to planktivores: consequences for pike larvae and mysid shrimps. Selvää on, että Monique tuntee itsensä pian ulkopuoliseksi kongressissa.

Häneen kuitenkin haluaa tutustua piikkihain kiveksiä tutkiva Oscar, joka  ihailee kovasti kirjailijoita, ja haluaa että Monique lukee hänen romaanikäsikirjoituksensa. Myös meribiologi Michaela pyrkii Moniquen seuraan, koska hän uskoo vakaasti, että Monique on Stefanie, kaveri opiskeluajoilta. Monique lähtee leikkiin mukaan ja suostuu Michaelan mieliksi väärään identiteettiin. Onhan hän tottunut luomaan kuvitteellisia todellisuuksia! Näistä sattumanvaraisista ihmisistä tulee kolmikko, joka tapailee toisiaan seuraavissa kongresseissa, kunnes tapahtuu väistämätön.

Kirjan luvut on nimetty maailman merien mukaan: Pohjanmeri, Itämeri, Atlantin valtameri, Välimeri, Mustameri, Barentsinmeri, Japaninmeri, Kaspianmeri. Paitsi luku 5, jonka otsikko on Upotus- kaukaiset meret. Pakeneminen, koheltaminen paikasta ja tilaisuudesta toiseen ja itsensä kieltäminen johtavat Moniquen lopulta kuilun partaalle. Kipeät muistot, tunteet ja tosiasiat nousevat väkisin esiin. Selviääkö Monique tästä kovasta myrskystä vai vaipuuko hän pinnan alle?

 ”Kalanpelastajassa” on   hyvin ajankohtainen aihe. Onhan esimerkiksi tämän talven hyytävyyden Euroopassa todettu johtuvan merijään vähenemisestä Barentsinmerellä ja muualla pohjoisilla merialueilla. Verbeke lähestyy ympäristönsuojelua tavallaan yksilötasolta: voiko yksi ihminen vaikuttaa asioihin ja tehdä osansa merien ja maailman pelastamisessa. Siihen on uskottava, vaikka Moniquenkin valtaa ajoittain epäilys runojen ja kaunokirjallisuuden mahdollisuuksista toimia myös tässä tarkoituksessa. Kirjasta saa huomaamatta myös tietoa meristä, kaloista ja kalojen tutkimuksesta. Tai ainakin se herättää ajattelemaan ja jopa tarkistamaan faktoja. Mikä olikaan Tiktaalik? Entä Ambulocetus?   

”Kalanpelastaja” on mielestäni kummallinen kirja: samanaikaisesti kaikkea. Viihteellinen ja asiapitoinen. Kevyt ja painava. Järkyttävä ja lohduttava. Runollinen ja rempseä. Surullinen ja hauska. Tunnekriisi ja eroprosessin läpikäyminen on rankkaa. Siitä selviäminen on ihmisen pelastumista.

Verbeke, A.: Kalanpelastaja. Avain 2011.

Pakkaspäivän kuuma

keitto tehtiin suppiksista. Sopassa ja sämpylöissä on porkkanaa. Tällä kertaa taikinaan laitettiin melkein puoli purkkia hunajaa, joten sämpylöistä tuli makeita ja pehmeitä. Keitto terästyi calvadoslorauksilla.
Kahvin kanssa syötiin Runebergin kunniaksi leivottuja torttuja.

  

Perjantai-illan kirjavinkki

Kaunis, inspiroiva, ihana kirja.
Vatanen, Sanna: Neulo.Virkkaa.Kirjo. EKOlangasta!WSOY 2012.

Kokkilassa kokataan

Kuhaa ja perunoita salaatin kera

Ylös, ulos ja avaruuteen!

Avaruus on kyllä  kiehtova aihe. Mitä avaruudessa on? Onko muilla planeetoilla elämää, mistä kaikki on saanut alkunsa? Näitä asioita mietitään myös monissa lastenkirjoissa.
Uusimmassa Tatu ja Patu -kuvakirjassa lähdetään avaruusseikkailulle ensiksi ihan vain huvikseen,  ”tarkistamaan onko Saturnuksen renkaissa ilmaa”. Tatu ja Patu ovat rakentaneet avaruusrakettinsa kaupan banaanilaatikoista ja keksittyään siihen sopivan polttoaineen- lakritsin - Tähtienvälinen Seikkailusukkula Bananas eli T.S.S. Bananas on valmiina lähtöön! Raketin tähtipilotteina toimivat A.T. Lantti (=Tatu) ja Styrox Box (=Patu). Mukaan pääsee myös  Apinoidi Ap-1-Na (=pehmoapina).

Tähtipilotti Lantti on innokas päivittelijä ja heti maasta irtautumisen jälkeen saadaankin lukea  ensimmäinen tilannepäivitys: ”Avaruus- tuo iso paikka täynnä tähtiä, galakseja ja meteorologeja… Aloitimme juuri jännittävän ja vaarallisen seikkailun, jota kukaan muu ei ole koskaan ennen seikkaillut – seikkailun joka rohkeasti suuntautuu sinne tänne ympäri Universumia. Tehtävämme : suojella galaktista rauhaa ja tehdä sen kaltaisia muita tärkeitä avaruusjuttuja…”

Varsin pian kuitenkin ilmenee, että suuri seikkailu on todellakin alkamassa, sillä avaruudessa on hätätila! Jokin tuntematon voima liikkuu eri tähtijärjestelmissä ja aiheuttaa suunnatonta tuhoa. Olio sotkee planeettojen kiertoratoja ja anastaa taivaankappaleita. Universumissa riehuva mystinen otus on saatava kuriin, muuten koko Universum tuhoutuu! Tämä vaativa pelastamistehtävä lankeaa tietenkin A.T.Lantille ja Styrox Boxille. Miten siinä käy, onnistuvatko nämä rohkeat ja kekseliäät tähtipilotit tehtävässään?

Kuvakirjan teksti ja kuvitus ovat tiiviisti yhtä. Kuvien runsaat yksityiskohdat ja kielelliset vitsit sekä viittaukset tuttuihin tieteiselokuviin ja -kirjoihin muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Kirjassa on mielenkiintoinen aihe, hyvä tarina ja kuvitus, jota voi uppoutua tutkimaan. Todella hauska,  monenikäisiä lukijoita naurattava kuvakirja.

Havukainen & Toivonen: Tatun ja Patun avaruusseikkailu. Otava 2011. Otsikko kuvakirjan takakannesta.

Avaruudessa seikkaillaan myös Timo Parvelan ja Jussi Kaakisen kuvakirjassa

”Taro ja taivaan vallat”. Taro on reipas pikkupoika, joka leikkii paljon mielikuvitusystävänsä, suuren ja vahvan karhun kanssa. Eräänä iltana Taro ja karhu seisovat parvekkeella katselemassa tähtitaivasta. Taro tunnistaa tähtikuvioista Ison karhun ja kysäisee sitten karhulta: ”Mitä luulet, onko avaruusolioita olemassa” Asia jää vaivaamaan karhua. Pihalta löytyy aamulla kummallinen häkkyrä, jonka karhu lopulta tunnistaa avaruusalukseksi. Seuraavana päivänä karhu on kadonnut! Taro arvaa, että se on lähtenyt avaruuteen. Taron mielestä karhu on kyllä vahva, mutta ei kovin viisas, joten se on lähdettävä hakemaan takaisin. Taron raketti on yksinkertaista mallia, mutta lopulta hän onnistuu pääsemään avaruuteen. Lähtölaukaisuna toimii  huudahdus: ” 3,2,1, avaruuden syliin!”.  Mutta mistä sieltä avaruudesta  karhu löytyy ja haluaako se tulla takaisin?

Parvelan ja Kaakisen kuvakirjassa teksti ja kuvat ovat suorastaan riippuvaisia toisistaan. Tarinassa on aukkoja, joita kuvat täydentävät ja selittävät. Kirjassa on aukeama ja kuvia, joista selviää, miten tarina jatkuu, vaikka itse tekstiä ei olekaan luettavissa.Vastavuoroisesti, pelkästään kuvia seuraamalla ei tavoita  tarinan syvällisyyttä. Parvela kirjoittaa hienovireisesti ystävyydestä ja erilaisuuden hyväksymisestä.

Parvela & Kaakinen, Taro ja taivaan vallat. WSOY 2011.

                                          

Hannele Huovin satukirjassa Urpo ja Turpo ovat pehmonalleja, jotka asustelevat lastenhuoneen hyllyllä. Ne ovat kovia lukemaan ja kirjoista ne saavat joka päivä aiheina uusiin seikkailuihin. Nyt Urpo on lueskellut avaruuskirjaa ja on innostunut avaruudesta: sitä pitää lähteä tutkimaan! Urpo alkaa Turpon kanssa rakentaa avaruusrakettia, joka tässä kirjassa  syntyy kahvinkeittimestä. Muutkin lastenhuoneen asukit, ainakin Barbi ja Hakke-robotti, ovat kiinnostuneita lähtemään mukaan seikkailuun.

Lopulta nallenautit Urpo ja Turpo miehistöineen ovat avaruudessa, jossa painottomuus tuntuu mukavalta ja tuntemattoman Villatähden olennot oudoilta. Kun avaruusraketti laskeutuu takaisin lastenhuoneen lattialle riepunukke Molla kysyy: ”Oliko elämää?” Kysymykseen vastaa ensin  Urpo: ”Miten sen nyt ottaa”. Turpo jatkaa: ”Riippuu siitä, mikä on elämää”.

                                           

Huovin satukirjan sadut ovat filosofisia ja mietiskeleviä. Sadut toimivat myös ”tietoiskuina” avaruudesta ja keskustelun herättäjinä. Saduissa on lisäksi vaivihkaista tapakasvatusta sekä  lempeätä huumoria.  

Huovi, Urpo ja Turpo avaruudessa. Tammi 2011.
                                           

Salaista iloa

Elina Merenmiehen taiteesta en tiennyt juuri muuta kuin kuvan " Le Reniement de Sainte Pierre" -nimisestä piirroksesta. Kuva on Baudelairen Pahan kukat -kirjan kannessa. Halusin nähdä lisää Merenmiehen töitä ja siksi menin tänne: http://www.taidehalli.fi/finnish/nayttelyt/paanayttely/. Merenmiehen retrospektiivinen näyttely "Salaista iloa" avautui lauantaina Taidehallissa.

Aluksi katselen piirroksia, jotka esittävät monasti ihmiskehoa ja varsinkin päätä eri näkökulmista nähtynä. Milloin kuvataan takaraivoa tai profiilia, milloin kasvoja. Mietin, miksi suu on usein pelkkä musta aukko? Joskus kasvojen alaosa on miltei kokonaan häivytetty tai kätketty. Piirrosten rujo ja jotenkin epämuodostunut suu torjuu ja pitää salaisuuden itsellään. Ammottaako suu auki ihmetyksestä, ahneudesta, kauhusta vai tuskasta?

Mutta Merenmiehen taide on myös seesteistä ja herkkäviivaista, kuten esimerkiksi piirrokset puista, sisaresta tai nunnista. Groteskia hauskuutta taas on ”Synti” -nimisessä työssä. Sen visvaisen niljakas pikku-ukkeli on suorastaan hellyttävä. Vitriineissä olevat sarjakuvahahmojen kaltaiset omituiset otukset hymyilyttävät.  Yht´äkkiä huomaan, että myös näyttelytilan kahden pikkuhuoneen katonrajaan on hypähtänyt jotakin katsottavaa: Merenmies on maalannut sinnekin!

Seuraavaksi kiertelen isojen taulujen luona. Ne ovat isoja ja värikkäitä, surrealistisiakin. Joidenkin kohdalla ajattelen, että omat painajaiseni ovat siinä seinällä nähtävissä. Maalauksissa oleva liike, kiemurtelevat lonkerot ja juurakot tuovat mieleen unien tukehtumisen ja vaaran tunteen, vedenalaisen maailman ja takaa -ajettuna olemisen. Maalausten metsät ovat tiheää risukkoa tai yksittäisiä puita. Tummat viikatemiehet ja verenpuna muistuttavat ”Elämän tosiasioista”, kuolemasta ja syntymästä.

Vierekkäin olevat maalaukset tukevat toisiaan ja muodostavat teemoiltaan eräänlaisen sarjan. Toisaalta taas jokaisessa yksittäisessä maalauksessa on runsaasti yksityiskohtia ja monikerroksisuutta tutkittavana. Todella hurjia ja vaikuttavia maalauksia!

Kotimatkalla pohdiskelen vielä teoksia ja niiden nimiä. Niissä on vampyyreista ja muista kauhuelementeistä huolimatta viittauksia uskontoon. Raamatun psalmit ja kertomukset heinäsirkkavitsauksista tuovat mieleen lapsuuden pyhäkoulun. Näyttely herättää paljon ajatuksia, muistoja ja mielleyhtymiä.

Puuhastelua

Tänään on opeteltu iPadilla kuvaamista. Valoa vain on niukalti.

Langat ja keskeneräinen käsityö odottavat neulojaansa

Sydäntalvi on julmistunut kaupungille

ja kaataa

     uurnastaan

pitkin ryypyin

kylmää, pimeää

viereisen kirkkomaan

kalvenneiden asukkien kurkkuun.

Kuolon leiman se lyö

noen sumentaman

laitakaupungin otsaan.

      Laiha, kapinen kissani alituiseen 

etsii makuusijaa.

...

Sivupöydällä on jo monen vuoden ajan ollut ranskan kielioppi ja sanakirja. Ranskan kielen opiskelu on ikuisuusprojekti: kaunis - ja vaikea kieli vetää välillä puoleensa, välillä loitontaa kauemmas.

Uutta puhtia sekä kielen että runojen lukemiseen antaa viime syksynä ilmestynyt lyhentämätön suomennos Baudelairen Pahan kukista. Antti Nylén on kääntänyt ja tulkinnut runoja käyttäen niiden sisältöä metodinaan, ei sidottua mittaa.

Kirjassa on alkuperäinen ranskankielinen runo vasemmalla puolella ja suomennos oikealla. Ranskankielisen runon mittaa ja säejakoa voi seurata jo pelkästään visuaalisesti, tunnistaen samalla ehkä sanan sieltä täältä.

 Kun silmä siirtyy oikealle puolelle, ranskan kieli unohtuu ja oman äidinkielen ilmaisuvoima lumoaa! Niin vivahteikkaasti ja herkästi Nylén on Baudelairen runoja tulkinnut. Alkuperäisten runojen henki ja tunnelma, sisältö, on silti säilynyt. Runojen rytmi jää soimaan mieleen.

Baudelaire, Pahan kukat : les Fleurs du mal. Suomeksi tulkinnut Anttti Nylén. Sammakko 2011. Otsikko ja katkelma runosta LXXV Spleen, sivulta 219.

P.s. Ranskaksi aiheesta on kirjoitettu  La Carte Bleue-blogissa http://lacartebleue.blogspot.com

Arcoxiasta Vimovoon

On kai hiukkasen outoa aloittaa tämä ”puuhablogin” pitäminen otsikoimalla ensimmäinen teksti tulehduskipulääkkeiden mukaan. Parin kuukauden poteminen ja paikoillaan olo on väistämättä johtanut pohdiskeluun. Omaa vointia ja työkykyä ei kuitenkaan loputtomasti jaksa miettiä ja arvioida. Joten on pakko ajatella muutakin. Sitä mukaa kun lääkekaappi on täyttynyt, on myös kirjapino lattialla kasvanut.

Onneksi kirjat ovat olemassa! Parhaita ovat nyt olleet ohuet ja pehmeäkantiset, ne kun eivät paljoa paina kipeissä käsissä. On luettu kiinnostavaa nykyproosaa, hauskoja lastenkirjoja, kauniita kuvakirjoja, jopa runoja pitkästä aikaa.

Mutta kun huomaa laittavansa 1700-luvun J.Swiftin matkustamaan junalla Ulan Batoriin hytissä nro 6, on taas pysähdyttävä hetkeksi. Huojuvien kirjakasojen keskellä on tarpeen jäsentää ajatuksia luetuista kirjoista, jotta lukemisestakin ei tulisi  puuhaamista.

Lumituiskujen pyörteessä Kokkilassa kaivataan kovasti jo kevättä!