sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Valoa valoa valoa



on Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan nimi. Kirja on kategorisoitu nuortenkirjallisuuteen, mutta toivottavasti sen lukevat myös aikuiset.

" Kun Tsernobyl räjähti keväällä 1986 Mimi saapui meidän kouluumme.
      Nopea ja näkymätön pilvi ylitti rajan.
      Säteileviä hiukkasia lensi ympäriinsä.
      Tuulet toivat kaukaa sadetta.
      Valoa joka vyöryy yli esteiden kuin huuto."

Kaksi neljätoistavuotiasta tyttöä kohtaa. Toisella on silmissä palava, pohjaton suru. Toisella taas "oli aina ollut pohja. Seinät ja katto. Äiti ja isä ja isoveli ja kissa". Tytöistä tulee rakastavaisia. Rakkaus on heille totta ja luonnollista; ympäristölle taas asia, jota ei ole olemassa.

Toisen tytön surulla vain ei todellakaan ole  pohjaa, se ei lopu, vaan imaisee mukaansa. Varsinkin kun siitä ei kykene päästämään irti. Toinen tyttö jää kertomaan toisen tarinaa.

                                          


Tarinan jälkikirjoituksen viimeiset lauseet ovat: " He ja heidän lapsensa ovat selviytyneet onnettomuuksista. He aikovat jatkaa elämistä. He hengittävät Jumalan ilmaa ja säteilevät

valoa valoa valoa

jonka nimi on
elämänhalu".

Huotarisen kirjassa on imua, lyyrisyyttä ja rytmiä. Siinä ei ole mustavalkoisesti vain tyhmiä aikuisia tai mahdottomia nuoria. Se ei ole synkkä kirja: vakavia asioita käsitellään tarkoituksellisen kevyesti. Juuri rakenteen metataso keventää haudanvakavuutta. Esimerkki takakannesta:

" HYVÄT LUKIJAT!

Tämä on tarina kahdesta neljätoistavuotiaasta tytöstä, kuolemasta ja Tsernobylistä.
Jos te pelkäätte
1.  rakkautta
2. ydinräjähdyksiä
niin älkää avatko tätä kirjaa.

Terveisin Mariia Ovaskainen"

Kehoitan kyllä vakavasti avaamaan ja lukemaan tämän vuonna 2011 Finlandia Junior-palkinnon saaneen hienon kirjan!

Huotarinen, Valoa valoa valoa. Karisto 2011.


                                                   


Posted by Picasa

torstai 1. maaliskuuta 2012

Nuori mies saapuu kaupunkiin 17. kesäkuuta



 


Näin alkaa Joel Haahtelan  pienoisromaani "Traumbach". Nuoren miehen, Jochenin, vasemmassa povitaskussa on kunnianarvoisan saksalaislehden Frankfurter Allgemeine:n reportterikortti. Oikeassa povitaskussa taas on muistikirja, johon hän aikoo kirjata ylös kaiken mainitsemisen arvoisen. Taskusta löytyy lisäksi myös savukeaski. Tällä varustuksella ja elämänjanoisella asenteella Jochen aikoo suoriutua saamastaan tehtävästä.

"Koska Jochen on nuori ja hänen uransa ja elämänsä pelkkä verso, ajalla tai paikalla ei ole kovin suurta merkitystä. Pääasia että hän on ja tässä kaupungissa, ja hänellä on tehtävä. On löydettävä eräs mies, tehtävä havaintoja, nähtävä ja kuultava, haistettava ja maistettava, ja niin kuin sanottu, kirjattava ylös kaikki mainitsemisen arvoinen" s. 8.

Johannes-Dick-Strasse 13 on osoite, jossa tämän miehen, Traumbachin pitäisi asua. Muuta Jochen ei hänestä tiedäkään: ei etunimeä, ei ulkonäköä, ei työpaikkaa. Jochen on kuitenkin intoa täynnä, joten vaikka Traumbachia ei heti osoitteesta löydykään, Jochen ei lannistu. Naapuri kertoo kaikkien talossa ja lähitienoolla asuvien olevan lähdössä pois, etsimään parempaa elämää lännestä.

"Kaikkialla lähdettiin, muodostettiin jonoja, joiden luultiin jo jääneen historiaan. Mutta on aivan eri asia jonottaa ensimmäistä makkaranpalaa kuin viimeistä.
Joskus lähdettiin niin, että ovi jäi raolleen, tavarat niille sijoilleen. Kukapa tarvitsee uudessa elämässä tuolia? Istuminen on idän juttu, lännessä on muuta tekemistä. " s. 18.

Ollaan siis jossakin entisen Itä-Saksan pikkukaupungissa. Kaikki on autioitunutta, kiireetöntä, hiljaista. Traumbach ei kuitenkaan naapurin tietämyksen mukaan ole lähtenyt kaupungista.  Ilmenee, että hän on töissä puolityhjässä rakennusvirastossa. Sinne pitää byrokraattisen tavan mukaan kuitenkin olla ennalta sovittu tapaaminen.

Miellyttäväkäytöksinen ja -kasvoinen  Jochen tapaa tehtävää suorittaessaan ystävällisiä ihmisiä, ja varsinkin naiset ovat auttavaisia! Jochen on altis tutustumaan uusiin ihmisiin ja sopeutuu helposti uusiin tilanteisiin:

”Sillä nuoreen sydämeen ei mahdu elämänpölyä, kammioissa ja eteisissä on vielä tilaa, maailman tulla ja mennä” s. 23

Parin päivän aikana Jochen juttelee kuuden ihmisen kanssa ja vierailee neljässä asunnossa. Jochen ehtii ihastua, rakastua, jopa tuntea epämääräistä surua. Jochen joutuu elämän perusasioiden äärelle ja tekemään valintoja, lähteäkö vai jäädä?

"Ja koska jokainen hetki on perimmäiseltä olemukseltaan valinta, ihminen on ainaisessa pakkotilassa, valintojensa vanki. Teemme jotain ja muut mahdollisuudet jäävät käyttämättä, mutta se ei tarkoita, etteikö niitä olisi; etteikö joka hetki jokin aivan muu elämänpolku olisi mahdollinen ja miltei yhtä todennäköinen”. s. 46

Tapaako Jochen  Traumbachin lopulta, kuka hän on ja kuka häntä itse asiassa etsii? Kirjan kaikkitietävä ja välillä ärsyttäväkin kertoja vaihtuu aivan viimeisillä sivuilla. Vaihdos vaikuttaa luonnollisesti tarinan sävyyn ja tulkintaan. Alun kepeään leikkisyyteen tulee vähitellen painoa ja syvällisiä kerroksia. Kirjan rakenne on kuin ihmisen elämänkaari: nuoruuden hiukan hupaisa naiivius jää taakse elämänpölyn karttuessa. Ihmiset ja asiat eivät olekaan niin yksinkertaisia ja helppoja. Kuten nuori Jochenkin  miettii:

”Miten helppoa on olla tuuli! Miten helppoa on vain olla ja lennellä ilman eettisiä, moraalisia ja filosofisia ongelmia. Ei tarvitse ajatella Maslowin tarvehierarkiaa, kun olemassaolon tarkoitus on pelkkä oleminen ja puhaltaminen. Kukaan ei syytä, eikä halua, eikä vaadi” s. 48

Haahtelan aiemmissakin teoksissa on pohdittu todellisuuden monisärmäisyyttä: mitä näemme, mitä koemme, mitä siitä muistamme, mitä unohdamme? Kuka kohta enää esimerkiksi muistaa, mikä oli puhelinkoppi?

Haahtela,Joel: Traumbach. Otava 2011.


Traumbach