Rätti on syntynyt

mökillä.  Novitan Bambulangasta,  Moda-lehden alkuvuoden ohjeella.

Ylös-alasraglanpusero

Lopultakin sain valmiiksi jonkin käsityön! Tämä pusero on aloitettu ihanan Kerän http://kera.fi/  pop-up-kaupan neulekurssilla viime lokakuussa. Ohje on helppo, jopa tällainen ohjelukutaidoton (kysymyksiä herää yleensä joka rivillä ja näen ongelmia joka kohdassa) pystyi sitä tulkitsemaan.  Kerän Jonna ja Elina ovat soveltaneet alunperin nettineulelehti Ullassa ollutta  ohjetta(http://www.ullaneule.net/0104/ohjeet_ylosalaisraglan.html).
Tässä työssähän ei tule lainkaan saumoja eikä tarvitse liittää kappaleita yhteen, vaan pusero valmistuu siitä vain neuloessa. Ja siis ylhäältä aloittaen.

Lankana omassani on Rowanin Tweed Aran: mahtava, hienoja värisävyjä omaava lanka! Sen valitsemisessakin auttoivat Kerän Jonna ja Elina. Kiitos heille siis vielä ohjeesta, opastuksesta ( mun tapauksessa oikein kädestä pitäen- sellaisesta;) langoista sekä kannustavan lämminhenkisestä neuleillasta Kiseleffin talossa!

Utuinen kuva on ihan vain todisteena siitä, että valmiissa puserossani on kaikki osat:  hihat, etu- ja takakappaleet. Värikin siitä juuri ja juuri  erottuu, punainen;)

"Ei voi tietää: minulla ei ole mitään todistusaineistoa..."

Tämä ohut kirja piti ahmaista nopeasti kahdestakin syystä: se oli niin kiinnostava ja se oli seitsemän vuorokauden laina kirjastosta.

Eläkevuosiaan viettävä Tom Webster joutuu palaamaan 40 vuoden takaisiin lukiomuistoihinsa  saatuaan postissa yllättävän kirjekuoren. Kirje sisältää tiedon, että eräs puolituttu nainen nuoruuden ajoilta on jättänyt hänelle pienen perinnön. Rahasumman lisäksi perintöön kuuluu Tomin nuoruudenystävän Adrian Finnin päiväkirja. Tomista on todella outoa , että hän saa lahjarahaa naiselta, joka oli hänen ammoisen tyttöystävänsä äiti ja  jonka Tom on tavannut elämässään  vain yhden viikonloppuvierailun ajan. Eniten Tomia kummastuttaa kuitenkin, miksi tällä naisella oli hallussaan Adrianin päiväkirja? Tom alkaa selvittää asiaa ja menneisyydestä nousee esiin  vanhoja, jo unohtuneita asioita, mutta myös täysin uutta tietoa. Kunhan Tom vain lopulta antaa itsensä muistaa ja tajuta asioiden yhteyksiä.

Kirjassa on kaksi lukua, joista ensimmäisessä ollaan Tomin nuoruusvuosissa, juuri aikuistumisen kynnyksellä. Tom ystävineen käy lukiota, jonka oppitunneilla pohditaan vakavia, filosofisia kysymyksiä, muun muassa elämää/itsemurhaa tai historiaa/ vastuuta. Pohdinnat vain lisääntyvät, kun luokkaan tulee uusi poika, Adrian, joka on erittäinkin loogisesti ajatteleva, syvällinen älykkö.

Adrian miettii esimerkiksi historian olemusta: "Historia on varmuus, joka syntyy siinä missä muistin puutteet kohtaavat dokumentaation vaillinaisuuden" . Tai vastuuta: "Eikö voisi ajatella, että koko kysymys vastuun sälyttämisestä on eräänlainen väistöliike? Syytetään yksilöä ja kaikki muut puhdistuvat. Tai syytetään historiallista prosessia , jolloin yksilöt vapaututuvat vastuusta. Tai kaikki on anarkistista kaaosta, samoin seurauksin. Minusta näyttää, että on on - oli- ketju yksilöllisiä vastuita, jotka kaikki olivat tarpeen, mutta ketju ei ole niin pitkä, että eri renkaat voivat kieltäytyä vastuusta ja syyttää muita renkaita. Mutta ehkä haluni sälyttää vastuu näin on enemmänkin heijastus omasta mielenlaadustani kuin pätevä analyysi siitä mitä tapahtui. Tämähän on yksi historian peruskysymyksistä, eikö totta? Kysymys siitä, tulkitaanko subjektiivisesti vai objektiivisesti, kysymys siitä, että meille tarjottavan version ymmärtämiseksi on tunnettava historioitsijan oma historia". Kärjistäen Adrian väittää , että mistään historian tapahtumasta ei voida varmasti sanoa muuta kuin että "jotain tapahtui".

Oppitunneilla luetaan myös paljon runoja ja kaunokirjallisuutta. Tom kertookin heidän yhden nuoruudenaikaisen pelkonsa olleen, että itse  elämä ei olisikaan samanlaista kuin kirjallisuus. Tom on "kirja-ahne" ja "seksinnälkäinen", kuten toverinsakin.  Eletään  "vapaata" 1960-lukua, silti nuoret kokevat, että heitä pidetään jonkilaisessa karsinassa odottamista irtilaskemista elämään. Tyttöjen seuraa etsitään ja lopulta Tomilla onkin tyttöystävä, Veronica. Ensimmäisen luvun päättyessä, myös Tomin ensimmäinen seurustelusuhde on ohi.

Luku kaksi alkaa Tomin sanoin: "elämän loppupuolella ihminen odottaa saavansa levätä, eikö totta? Arvelee sen ansainneensa. Minä ainakin odotin". 40 vuotta on kulunut, on ollut työura, perhe-elämä lapsenlapsineen, ystäviä. Perintökirjeen saatuaan Tom joutuu muistelemaan tiettyä ajanjaksoa menneisyydessä. Mitä oikein tapahtui silloin hamassa nuoruudessa? Kuinka se nyt itse asiassa menikään? Oliko se nyt niin,  kuin  minä sen muistan?

Tomin muistellessa ja selvittäessä menneisyyden tapahtumia, kysymys vastuusta nousee keskeiseksi. Adrianin päiväkirjakatkelmassa on mietelmä akkumulaatiosta (piti oikein tarkistaa Wikipediasta: " kasaantuminen, kerääntyminen"). Miten se ilmenisi yksittäisten ihmisten elämässä? Adrian pohtii päiväkirjassaan: "Kysymys akkumalaatiosta. Eli siis, miten ihmisten välisiä suhteita voidaan kuvata matemaattisilla tai loogisilla lausekkeella? Ja jos voidaan, mitä matemaattisia merkkejä väliin sopii sijoittaa? Onko logiikan soveltaminen ihmisluontoon jo määritelmän mukaan toivotonta?Mitä tapahtuu argumenttien ketjulle, kun lenkit ovat tehty eri metalleista, joista kullakin on oma kantokykynsä? vai onko "lenkki" väärä metafora? Mutta jos metafora sallitaan, missä on vastuu, jos jokin lenkki pettää? Lankeaako vastuu lenkeille sen kummankin puolen vai koko ketjulle? Mutta mitä tarkoitamme " koko ketjulla "? Kuinka pitkälle ulottuvat vastuun rajat?"

Jos Adrianin laatima akkumulaatio sisältää tekijät: l, a1, a2, s, v, niin mitä oikeasti tapahtui 40 vuotta sitten?Muodostuuko hatarista muistikuvista, tiedonmurusista tai päätelmistä  koko totuus kuitenkaan?
Barnesin kirja on tiivis, jäntevä kirja. Hyvinkin suositeltava.

Barnes, Kuin jokin päättyisi. WSOY 2012.

ps. otsikko on Tomin kommentti moneenkin asiaan;)

Marina, the Artist

Nauliuduin eilen katsomaan Yle Teemalta dokumenttia performanssitaiteilija Marina Abramovicista. En tiennyt hänestä mitään aiemmin, jostakin syystä performanssit  vain ovat jääneet itselle melko vieraaksi taidemuodoksi. Matthew Akersin ohjaama dokumentti valottaa paitsi Marina Abramovicin,  performanssitaiteen isoäidiksikin kutsutun taiteilijan pitkää uraa, myös itse taidemuotoa.

Abramovic on serbialaissyntyinen, nykyisin New Yorkissa asuva taiteilija, joka loi ensimmäiset teoksensa jo 1970- luvulla. Marina sanoo olleensa 40 vuotta valtavirrasta poikkeava taitelija, mutta nyt 63-vuotiaana hän ei enää halua olla sitä.  Performanssitaide syntyi 60-luvun puolella haasteeksi maalaustaiteelle. Performanssiteoksia ei voi  ripustaa seinälle, joten niitä ei juuri näe esittämishetkensä jälkeen. Performanssissa keho on taiteen välineenä. Dokumentissa nähdään kohtauksia Abramovicin varhaisista teoksista, joista osa on ollut hyvinkin  rankkoja. Marina on heittäytynyt täysillä, aiheuttanut itselleen kipua mm. ruoskimisella ja viiltelyllä. 

New Yorkin modernin taiteen museon MoMa:n Abramoville esittämä kutsu tulla pitämään retrospektiinen näyttely on merkittävä paitsi Abramovicille, myös koko performanssitaiteelle.Vuonna 2010 pidetyssä MoMa:n näyttelyssä oli kuusi performanssiteosta, joista viisi oli Marinan aiempaa teosta ja yksi uusi, näyttelyä varten valmisteltu.  Varhaisempia teoksia esittävät avustajat ja nuoret taiteilijat, jotka olivat saaneet siihen  Abramovicilta ohjausta. Marina kertoo tuumanneensa, että " retrospektiiviin hän voi jo jakaa omaa egoansa ja antaa teoksiaan nuorempien esitettaväksi ".

Uuden teoksensa Marina esittää itse, ja sitä näytetään dokumentissa runsaasti.

Tämä "The Artist is Present" teos on kerta kaikkiaan kiinnostava teos! Siinä Abramovic istui joka päivä näyttelyssä seitsemän tuntia , samassa asennossa, samassa tuolissa, tarkkaan harkitussa tilassa kolmen kuukauden ajan. Häntä vastapäätä istuutui tuoliin yksitellen näyttelyvieraita, joiden kanssa hän oli tiivissä katsekontaktissa.

Dokumentissa kuvataan, kuinka vieraat kokevat kukin erilaisia tunnetiloja, itkusta nauruun. Yhteys Abramoviciin syntyy ja se on vahva. Taiteilija ja hänen yleisönsä on samassa "tietoisuuden tilassa". Selvää on, että istumisurakka on taiteilijalle sekä  fyysisesti että henkisesti haastava, mutta myös paljon antava. Näyttelyyn, ja varsinkin Marinan luokse, oli pitkät jonot.

Akersin todella vaikuttava ja hienosti tehty dokumentti taiteelleen omistautuneesta , yleisöään rakastavasta ja lumoavasta taiteilijasta on onneksi vielä  nähtävissä Teeman lisäksi myös DocPoint -festivaaleilla. Festivaalit ovat Helsingissä 22.-27.1.http://docpoint.info/

Kanalassa ja kauniissa kuusikossa

Eilen olimme sukulaisvisiitillä. Pihapiirin vanhassa navetassa on muutaman kanan ja kolmen kukon kanala,jossa mustat kanat kaakattavat ja kirjavat kukot tepastelevat. Hyvät on niillä oltavat:  puhtaita olkia lattialla  ja kotiruokaa kipoissa. Kanojen makuuhuoneen ikkunalla on jopa kranssi viihtyisyyttä luomassa!
Kahvin ja herkullisten leivonnaisten ( kaalipiirakan ja porkkanakakun ) jälkeen lähdimme lähimetsään sieniä etsimään. Eipä kyllä tarvinnut paljoa niitä siellä kauniissa kuusikossa haeskella. Suppilovahveroita oli nimittäin aivan valtavasti!  Hetkessä täyttyivät kaikkien sienikorit. Mahtava saalis kerättiin pieneltä alueelta, suorarunkoisten kuusien juurelta. Sieniretken jälkeen syötiin ulkona laavulla, nuotiotulen lämmössä. Olipas mukava ulkoilupäivä!

Kanat ihmettelevät vieraita

Kukko käy ikkunalla

Takaisin orrelle

Suppisrunsautta kuusimetsässä

Jumalainen Pahkinen

Sunnuntai-iltana olin katsomassa  tanssija Virpi Pahkisen ja multimediataiteilija Marita Liulian yhteisproduktiota " Jumalattaren paluu" Savoy-teatterissa. Ilta alkaa Pahkisen soolo-osuudella "Prayer". Esiripun noustessa Pahkinen seisoo veistoksellisesti lavalla, pukeutuneena kullansävyiseen, laskostettuun kaapuun. Vähitellen kaapuun tulee liikettä. Katsojassa alkaa syntyä mielikuvia: nyt lavalla onkin toukka tai  perhonen  vai onko se lintu vai...  antiikin jumalatar?! Lyhyt esitys on intensiivinen ja nopea, yht´äkkiä lava onkin taas tyhjä ja sali pimenee.

Alkaa Marita Liulian ohjaama lyhytelokuva.  Elokuvan alussa nuori mies istuskelee toimettomana jonkin suurkaupungin joutomailla. Miehen katse kiinnittyy ohikulkevaan punapukuiseen naiseen, jota hän alkaa seurata. Elokuvaan tulee jopa  jännittäviä sävyjä, ainakin naiskatsojan mielestä, kun mies kulkee naisen takana metroasemalle ja rullaportaille asti. Ahdistelun tunne vain voimistuu, kun nainen lopulta seisoo alhaalla metroraiteen vieressä. Pimeä tunneliaukko ei tarjoa mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Nainen kääntyy katsomaan miestä suoraan silmiin ja siitä alkaa matka pois maan alta kohti korkeuksia ja eri aikatasoja! Nainen, jota elokuvassa siis esittää Virpi Pahkinen, tanssii milloin autiomaassa, milloin temppelien porteilla. Elokuvan nopeatempoiset kohtaukset tulvivat symboleja idän ja lännen uskonnoista, kulttuuriset merkit vilahtelevat silmien ohi. Kaikkea ei mitenkään ehdi kertakatsomalla tulkita tai edes huomata. Sen ehtii kyllä tajuta, että elokuva on kaunis, vaikuttava ja syvällinen. Musiikki on elokuvaa varten sävelletty, joten se on saumattomasti yhtä elokuvan kanssa. Täytyy ehdotttomasti nähdä elokuva vielä uudestaan!

Väliajan jälkeen  Pahkinen on ensin yksin lavalla. Kyykyssä, asunaan jotakin tummanharmaata, Pahkinen on kuin koppakuoriainen. Montako jalkaa ihmisellä normaalisti on? Tai kättä? Vain kaksiko?!?Niin  uskomatonta raajojen, nivelien ja lihaksien hallintaa tällä tanssijalla on! Pahkiselle ihmiskeho on instrumentti, jolla hän osoittaa luontokappaleiden ja ilmiöiden samankaltaisuutta ja ajattomuutta. Mutta ilmaisullaan hän pystyy myös rikkomaan totuttuja näkemistapoja tai ajatusmalleja. Liikkeet ovat pelkistettyjä ja sisäistettyjä. Tanssijan  intensiivinen läsnäolo vie olemisen ytimen pohtimiseen. Onko se,  mitä näemme tai pystymme koskettamaan, ainoa olemassa oleva todellisuus? 

Tanssi-illan loppuosuutena on Pahkisen duetto "Scarabe´" ruotsalaisen miestanssijan Oskar Landströmin kanssa. Landström on nuori ja taitava, mutta silti katson vain Pahkista. Hän lumoaa täysin totisella, hivenen androgyynisellä olemuksellaan ja sielukkuudellaan.Sain hänen kauttaan muistutuksen taas siitä, että pelkkä  materia on lopulta toisarvoista. Lisäksi on oltava myös jokin  henki, idea, ajatus jota kohti tulisi pyrkiä. Taide antaa osaltaan aavistuksen siitä. Taiteen avulla voi päästä hipaisemaan henkisyyttä, kuten Savoy-teatterissa sunnuntaina tapahtui.

Ilta oli hieno kokonaisuus. Tanssi ja  lyhytelokuva, niiden musiikki, asujen värit, valaistus: kaikki loppuun asti harkittua ja yhteensovitettua.  Elämys!

Kuva ja lisätietoja

Sinistä

Innostuin jatkamaan koko kesän puikoilla ollutta raitapuseroa,  kun laitoin kynsiinkin sinistä väriä. Parempi luomuvaihtoehto on kyllä mustikoiden keruu, saa kaikki sormet sinisiksi :)