Valoa valoa valoa

on Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan nimi. Kirja on kategorisoitu nuortenkirjallisuuteen, mutta toivottavasti sen lukevat myös aikuiset.

" Kun Tsernobyl räjähti keväällä 1986 Mimi saapui meidän kouluumme.
      Nopea ja näkymätön pilvi ylitti rajan.
      Säteileviä hiukkasia lensi ympäriinsä.
      Tuulet toivat kaukaa sadetta.
      Valoa joka vyöryy yli esteiden kuin huuto."

Kaksi neljätoistavuotiasta tyttöä kohtaa. Toisella on silmissä palava, pohjaton suru. Toisella taas "oli aina ollut pohja. Seinät ja katto. Äiti ja isä ja isoveli ja kissa". Tytöistä tulee rakastavaisia. Rakkaus on heille totta ja luonnollista; ympäristölle taas asia, jota ei ole olemassa.

Toisen tytön surulla vain ei todellakaan ole  pohjaa, se ei lopu, vaan imaisee mukaansa. Varsinkin kun siitä ei kykene päästämään irti. Toinen tyttö jää kertomaan toisen tarinaa.

                                          


Tarinan jälkikirjoituksen viimeiset lauseet ovat: " He ja heidän lapsensa ovat selviytyneet onnettomuuksista. He aikovat jatkaa elämistä. He hengittävät Jumalan ilmaa ja säteilevät

valoa valoa valoa

jonka nimi on
elämänhalu".

Huotarisen kirjassa on imua, lyyrisyyttä ja rytmiä. Siinä ei ole mustavalkoisesti vain tyhmiä aikuisia tai mahdottomia nuoria. Se ei ole synkkä kirja: vakavia asioita käsitellään tarkoituksellisen kevyesti. Juuri rakenteen metataso keventää haudanvakavuutta. Esimerkki takakannesta:

" HYVÄT LUKIJAT!

Tämä on tarina kahdesta neljätoistavuotiaasta tytöstä, kuolemasta ja Tsernobylistä.
Jos te pelkäätte
1.  rakkautta
2. ydinräjähdyksiä
niin älkää avatko tätä kirjaa.

Terveisin Mariia Ovaskainen"

Kehoitan kyllä vakavasti avaamaan ja lukemaan tämän vuonna 2011 Finlandia Junior-palkinnon saaneen hienon kirjan!

Huotarinen, Valoa valoa valoa. Karisto 2011.