Sunnuntai-iltana olin katsomassa tanssija Virpi Pahkisen ja multimediataiteilija Marita Liulian yhteisproduktiota " Jumalattaren paluu" Savoy-teatterissa. Ilta alkaa Pahkisen soolo-osuudella "Prayer". Esiripun noustessa Pahkinen seisoo veistoksellisesti lavalla, pukeutuneena kullansävyiseen, laskostettuun kaapuun. Vähitellen kaapuun tulee liikettä. Katsojassa alkaa syntyä mielikuvia: nyt lavalla onkin toukka tai perhonen vai onko se lintu vai... antiikin jumalatar?! Lyhyt esitys on intensiivinen ja nopea, yht´äkkiä lava onkin taas tyhjä ja sali pimenee.
Alkaa Marita Liulian ohjaama lyhytelokuva. Elokuvan alussa nuori mies istuskelee toimettomana jonkin suurkaupungin joutomailla. Miehen katse kiinnittyy ohikulkevaan punapukuiseen naiseen, jota hän alkaa seurata. Elokuvaan tulee jopa jännittäviä sävyjä, ainakin naiskatsojan mielestä, kun mies kulkee naisen takana metroasemalle ja rullaportaille asti. Ahdistelun tunne vain voimistuu, kun nainen lopulta seisoo alhaalla metroraiteen vieressä. Pimeä tunneliaukko ei tarjoa mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Nainen kääntyy katsomaan miestä suoraan silmiin ja siitä alkaa matka pois maan alta kohti korkeuksia ja eri aikatasoja! Nainen, jota elokuvassa siis esittää Virpi Pahkinen, tanssii milloin autiomaassa, milloin temppelien porteilla. Elokuvan nopeatempoiset kohtaukset tulvivat symboleja idän ja lännen uskonnoista, kulttuuriset merkit vilahtelevat silmien ohi. Kaikkea ei mitenkään ehdi kertakatsomalla tulkita tai edes huomata. Sen ehtii kyllä tajuta, että elokuva on kaunis, vaikuttava ja syvällinen. Musiikki on elokuvaa varten sävelletty, joten se on saumattomasti yhtä elokuvan kanssa. Täytyy ehdotttomasti nähdä elokuva vielä uudestaan!
Väliajan jälkeen Pahkinen on ensin yksin lavalla. Kyykyssä, asunaan jotakin tummanharmaata, Pahkinen on kuin koppakuoriainen. Montako jalkaa ihmisellä normaalisti on? Tai kättä? Vain kaksiko?!?Niin uskomatonta raajojen, nivelien ja lihaksien hallintaa tällä tanssijalla on! Pahkiselle ihmiskeho on instrumentti, jolla hän osoittaa luontokappaleiden ja ilmiöiden samankaltaisuutta ja ajattomuutta. Mutta ilmaisullaan hän pystyy myös rikkomaan totuttuja näkemistapoja tai ajatusmalleja. Liikkeet ovat pelkistettyjä ja sisäistettyjä. Tanssijan intensiivinen läsnäolo vie olemisen ytimen pohtimiseen. Onko se, mitä näemme tai pystymme koskettamaan, ainoa olemassa oleva todellisuus?
Tanssi-illan loppuosuutena on Pahkisen duetto "Scarabe´" ruotsalaisen miestanssijan Oskar Landströmin kanssa. Landström on nuori ja taitava, mutta silti katson vain Pahkista. Hän lumoaa täysin totisella, hivenen androgyynisellä olemuksellaan ja sielukkuudellaan.Sain hänen kauttaan muistutuksen taas siitä, että pelkkä materia on lopulta toisarvoista. Lisäksi on oltava myös jokin henki, idea, ajatus jota kohti tulisi pyrkiä. Taide antaa osaltaan aavistuksen siitä. Taiteen avulla voi päästä hipaisemaan henkisyyttä, kuten Savoy-teatterissa sunnuntaina tapahtui.
Ilta oli hieno kokonaisuus. Tanssi ja lyhytelokuva, niiden musiikki, asujen värit, valaistus: kaikki loppuun asti harkittua ja yhteensovitettua. Elämys!
Vau - tämä olisi NIIN pitänyt nähdä! Mutta kuvasit sen niin hienosti että lukijakin pääsi ihan fiiliksiin...
VastaaPoista