Rätti on syntynyt

mökillä.  Novitan Bambulangasta,  Moda-lehden alkuvuoden ohjeella.

Ylös-alasraglanpusero

Lopultakin sain valmiiksi jonkin käsityön! Tämä pusero on aloitettu ihanan Kerän http://kera.fi/  pop-up-kaupan neulekurssilla viime lokakuussa. Ohje on helppo, jopa tällainen ohjelukutaidoton (kysymyksiä herää yleensä joka rivillä ja näen ongelmia joka kohdassa) pystyi sitä tulkitsemaan.  Kerän Jonna ja Elina ovat soveltaneet alunperin nettineulelehti Ullassa ollutta  ohjetta(http://www.ullaneule.net/0104/ohjeet_ylosalaisraglan.html).
Tässä työssähän ei tule lainkaan saumoja eikä tarvitse liittää kappaleita yhteen, vaan pusero valmistuu siitä vain neuloessa. Ja siis ylhäältä aloittaen.

Lankana omassani on Rowanin Tweed Aran: mahtava, hienoja värisävyjä omaava lanka! Sen valitsemisessakin auttoivat Kerän Jonna ja Elina. Kiitos heille siis vielä ohjeesta, opastuksesta ( mun tapauksessa oikein kädestä pitäen- sellaisesta;) langoista sekä kannustavan lämminhenkisestä neuleillasta Kiseleffin talossa!

Utuinen kuva on ihan vain todisteena siitä, että valmiissa puserossani on kaikki osat:  hihat, etu- ja takakappaleet. Värikin siitä juuri ja juuri  erottuu, punainen;)

"Ei voi tietää: minulla ei ole mitään todistusaineistoa..."

Tämä ohut kirja piti ahmaista nopeasti kahdestakin syystä: se oli niin kiinnostava ja se oli seitsemän vuorokauden laina kirjastosta.

Eläkevuosiaan viettävä Tom Webster joutuu palaamaan 40 vuoden takaisiin lukiomuistoihinsa  saatuaan postissa yllättävän kirjekuoren. Kirje sisältää tiedon, että eräs puolituttu nainen nuoruuden ajoilta on jättänyt hänelle pienen perinnön. Rahasumman lisäksi perintöön kuuluu Tomin nuoruudenystävän Adrian Finnin päiväkirja. Tomista on todella outoa , että hän saa lahjarahaa naiselta, joka oli hänen ammoisen tyttöystävänsä äiti ja  jonka Tom on tavannut elämässään  vain yhden viikonloppuvierailun ajan. Eniten Tomia kummastuttaa kuitenkin, miksi tällä naisella oli hallussaan Adrianin päiväkirja? Tom alkaa selvittää asiaa ja menneisyydestä nousee esiin  vanhoja, jo unohtuneita asioita, mutta myös täysin uutta tietoa. Kunhan Tom vain lopulta antaa itsensä muistaa ja tajuta asioiden yhteyksiä.

Kirjassa on kaksi lukua, joista ensimmäisessä ollaan Tomin nuoruusvuosissa, juuri aikuistumisen kynnyksellä. Tom ystävineen käy lukiota, jonka oppitunneilla pohditaan vakavia, filosofisia kysymyksiä, muun muassa elämää/itsemurhaa tai historiaa/ vastuuta. Pohdinnat vain lisääntyvät, kun luokkaan tulee uusi poika, Adrian, joka on erittäinkin loogisesti ajatteleva, syvällinen älykkö.

Adrian miettii esimerkiksi historian olemusta: "Historia on varmuus, joka syntyy siinä missä muistin puutteet kohtaavat dokumentaation vaillinaisuuden" . Tai vastuuta: "Eikö voisi ajatella, että koko kysymys vastuun sälyttämisestä on eräänlainen väistöliike? Syytetään yksilöä ja kaikki muut puhdistuvat. Tai syytetään historiallista prosessia , jolloin yksilöt vapaututuvat vastuusta. Tai kaikki on anarkistista kaaosta, samoin seurauksin. Minusta näyttää, että on on - oli- ketju yksilöllisiä vastuita, jotka kaikki olivat tarpeen, mutta ketju ei ole niin pitkä, että eri renkaat voivat kieltäytyä vastuusta ja syyttää muita renkaita. Mutta ehkä haluni sälyttää vastuu näin on enemmänkin heijastus omasta mielenlaadustani kuin pätevä analyysi siitä mitä tapahtui. Tämähän on yksi historian peruskysymyksistä, eikö totta? Kysymys siitä, tulkitaanko subjektiivisesti vai objektiivisesti, kysymys siitä, että meille tarjottavan version ymmärtämiseksi on tunnettava historioitsijan oma historia". Kärjistäen Adrian väittää , että mistään historian tapahtumasta ei voida varmasti sanoa muuta kuin että "jotain tapahtui".

Oppitunneilla luetaan myös paljon runoja ja kaunokirjallisuutta. Tom kertookin heidän yhden nuoruudenaikaisen pelkonsa olleen, että itse  elämä ei olisikaan samanlaista kuin kirjallisuus. Tom on "kirja-ahne" ja "seksinnälkäinen", kuten toverinsakin.  Eletään  "vapaata" 1960-lukua, silti nuoret kokevat, että heitä pidetään jonkilaisessa karsinassa odottamista irtilaskemista elämään. Tyttöjen seuraa etsitään ja lopulta Tomilla onkin tyttöystävä, Veronica. Ensimmäisen luvun päättyessä, myös Tomin ensimmäinen seurustelusuhde on ohi.

Luku kaksi alkaa Tomin sanoin: "elämän loppupuolella ihminen odottaa saavansa levätä, eikö totta? Arvelee sen ansainneensa. Minä ainakin odotin". 40 vuotta on kulunut, on ollut työura, perhe-elämä lapsenlapsineen, ystäviä. Perintökirjeen saatuaan Tom joutuu muistelemaan tiettyä ajanjaksoa menneisyydessä. Mitä oikein tapahtui silloin hamassa nuoruudessa? Kuinka se nyt itse asiassa menikään? Oliko se nyt niin,  kuin  minä sen muistan?

Tomin muistellessa ja selvittäessä menneisyyden tapahtumia, kysymys vastuusta nousee keskeiseksi. Adrianin päiväkirjakatkelmassa on mietelmä akkumulaatiosta (piti oikein tarkistaa Wikipediasta: " kasaantuminen, kerääntyminen"). Miten se ilmenisi yksittäisten ihmisten elämässä? Adrian pohtii päiväkirjassaan: "Kysymys akkumalaatiosta. Eli siis, miten ihmisten välisiä suhteita voidaan kuvata matemaattisilla tai loogisilla lausekkeella? Ja jos voidaan, mitä matemaattisia merkkejä väliin sopii sijoittaa? Onko logiikan soveltaminen ihmisluontoon jo määritelmän mukaan toivotonta?Mitä tapahtuu argumenttien ketjulle, kun lenkit ovat tehty eri metalleista, joista kullakin on oma kantokykynsä? vai onko "lenkki" väärä metafora? Mutta jos metafora sallitaan, missä on vastuu, jos jokin lenkki pettää? Lankeaako vastuu lenkeille sen kummankin puolen vai koko ketjulle? Mutta mitä tarkoitamme " koko ketjulla "? Kuinka pitkälle ulottuvat vastuun rajat?"

Jos Adrianin laatima akkumulaatio sisältää tekijät: l, a1, a2, s, v, niin mitä oikeasti tapahtui 40 vuotta sitten?Muodostuuko hatarista muistikuvista, tiedonmurusista tai päätelmistä  koko totuus kuitenkaan?
Barnesin kirja on tiivis, jäntevä kirja. Hyvinkin suositeltava.

Barnes, Kuin jokin päättyisi. WSOY 2012.

ps. otsikko on Tomin kommentti moneenkin asiaan;)

Marina, the Artist

Nauliuduin eilen katsomaan Yle Teemalta dokumenttia performanssitaiteilija Marina Abramovicista. En tiennyt hänestä mitään aiemmin, jostakin syystä performanssit  vain ovat jääneet itselle melko vieraaksi taidemuodoksi. Matthew Akersin ohjaama dokumentti valottaa paitsi Marina Abramovicin,  performanssitaiteen isoäidiksikin kutsutun taiteilijan pitkää uraa, myös itse taidemuotoa.

Abramovic on serbialaissyntyinen, nykyisin New Yorkissa asuva taiteilija, joka loi ensimmäiset teoksensa jo 1970- luvulla. Marina sanoo olleensa 40 vuotta valtavirrasta poikkeava taitelija, mutta nyt 63-vuotiaana hän ei enää halua olla sitä.  Performanssitaide syntyi 60-luvun puolella haasteeksi maalaustaiteelle. Performanssiteoksia ei voi  ripustaa seinälle, joten niitä ei juuri näe esittämishetkensä jälkeen. Performanssissa keho on taiteen välineenä. Dokumentissa nähdään kohtauksia Abramovicin varhaisista teoksista, joista osa on ollut hyvinkin  rankkoja. Marina on heittäytynyt täysillä, aiheuttanut itselleen kipua mm. ruoskimisella ja viiltelyllä. 

New Yorkin modernin taiteen museon MoMa:n Abramoville esittämä kutsu tulla pitämään retrospektiinen näyttely on merkittävä paitsi Abramovicille, myös koko performanssitaiteelle.Vuonna 2010 pidetyssä MoMa:n näyttelyssä oli kuusi performanssiteosta, joista viisi oli Marinan aiempaa teosta ja yksi uusi, näyttelyä varten valmisteltu.  Varhaisempia teoksia esittävät avustajat ja nuoret taiteilijat, jotka olivat saaneet siihen  Abramovicilta ohjausta. Marina kertoo tuumanneensa, että " retrospektiiviin hän voi jo jakaa omaa egoansa ja antaa teoksiaan nuorempien esitettaväksi ".

Uuden teoksensa Marina esittää itse, ja sitä näytetään dokumentissa runsaasti.

Tämä "The Artist is Present" teos on kerta kaikkiaan kiinnostava teos! Siinä Abramovic istui joka päivä näyttelyssä seitsemän tuntia , samassa asennossa, samassa tuolissa, tarkkaan harkitussa tilassa kolmen kuukauden ajan. Häntä vastapäätä istuutui tuoliin yksitellen näyttelyvieraita, joiden kanssa hän oli tiivissä katsekontaktissa.

Dokumentissa kuvataan, kuinka vieraat kokevat kukin erilaisia tunnetiloja, itkusta nauruun. Yhteys Abramoviciin syntyy ja se on vahva. Taiteilija ja hänen yleisönsä on samassa "tietoisuuden tilassa". Selvää on, että istumisurakka on taiteilijalle sekä  fyysisesti että henkisesti haastava, mutta myös paljon antava. Näyttelyyn, ja varsinkin Marinan luokse, oli pitkät jonot.

Akersin todella vaikuttava ja hienosti tehty dokumentti taiteelleen omistautuneesta , yleisöään rakastavasta ja lumoavasta taiteilijasta on onneksi vielä  nähtävissä Teeman lisäksi myös DocPoint -festivaaleilla. Festivaalit ovat Helsingissä 22.-27.1.http://docpoint.info/

Kanalassa ja kauniissa kuusikossa

Eilen olimme sukulaisvisiitillä. Pihapiirin vanhassa navetassa on muutaman kanan ja kolmen kukon kanala,jossa mustat kanat kaakattavat ja kirjavat kukot tepastelevat. Hyvät on niillä oltavat:  puhtaita olkia lattialla  ja kotiruokaa kipoissa. Kanojen makuuhuoneen ikkunalla on jopa kranssi viihtyisyyttä luomassa!
Kahvin ja herkullisten leivonnaisten ( kaalipiirakan ja porkkanakakun ) jälkeen lähdimme lähimetsään sieniä etsimään. Eipä kyllä tarvinnut paljoa niitä siellä kauniissa kuusikossa haeskella. Suppilovahveroita oli nimittäin aivan valtavasti!  Hetkessä täyttyivät kaikkien sienikorit. Mahtava saalis kerättiin pieneltä alueelta, suorarunkoisten kuusien juurelta. Sieniretken jälkeen syötiin ulkona laavulla, nuotiotulen lämmössä. Olipas mukava ulkoilupäivä!

Kanat ihmettelevät vieraita

Kukko käy ikkunalla

Takaisin orrelle

Suppisrunsautta kuusimetsässä

Jumalainen Pahkinen

Sunnuntai-iltana olin katsomassa  tanssija Virpi Pahkisen ja multimediataiteilija Marita Liulian yhteisproduktiota " Jumalattaren paluu" Savoy-teatterissa. Ilta alkaa Pahkisen soolo-osuudella "Prayer". Esiripun noustessa Pahkinen seisoo veistoksellisesti lavalla, pukeutuneena kullansävyiseen, laskostettuun kaapuun. Vähitellen kaapuun tulee liikettä. Katsojassa alkaa syntyä mielikuvia: nyt lavalla onkin toukka tai  perhonen  vai onko se lintu vai...  antiikin jumalatar?! Lyhyt esitys on intensiivinen ja nopea, yht´äkkiä lava onkin taas tyhjä ja sali pimenee.

Alkaa Marita Liulian ohjaama lyhytelokuva.  Elokuvan alussa nuori mies istuskelee toimettomana jonkin suurkaupungin joutomailla. Miehen katse kiinnittyy ohikulkevaan punapukuiseen naiseen, jota hän alkaa seurata. Elokuvaan tulee jopa  jännittäviä sävyjä, ainakin naiskatsojan mielestä, kun mies kulkee naisen takana metroasemalle ja rullaportaille asti. Ahdistelun tunne vain voimistuu, kun nainen lopulta seisoo alhaalla metroraiteen vieressä. Pimeä tunneliaukko ei tarjoa mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Nainen kääntyy katsomaan miestä suoraan silmiin ja siitä alkaa matka pois maan alta kohti korkeuksia ja eri aikatasoja! Nainen, jota elokuvassa siis esittää Virpi Pahkinen, tanssii milloin autiomaassa, milloin temppelien porteilla. Elokuvan nopeatempoiset kohtaukset tulvivat symboleja idän ja lännen uskonnoista, kulttuuriset merkit vilahtelevat silmien ohi. Kaikkea ei mitenkään ehdi kertakatsomalla tulkita tai edes huomata. Sen ehtii kyllä tajuta, että elokuva on kaunis, vaikuttava ja syvällinen. Musiikki on elokuvaa varten sävelletty, joten se on saumattomasti yhtä elokuvan kanssa. Täytyy ehdotttomasti nähdä elokuva vielä uudestaan!

Väliajan jälkeen  Pahkinen on ensin yksin lavalla. Kyykyssä, asunaan jotakin tummanharmaata, Pahkinen on kuin koppakuoriainen. Montako jalkaa ihmisellä normaalisti on? Tai kättä? Vain kaksiko?!?Niin  uskomatonta raajojen, nivelien ja lihaksien hallintaa tällä tanssijalla on! Pahkiselle ihmiskeho on instrumentti, jolla hän osoittaa luontokappaleiden ja ilmiöiden samankaltaisuutta ja ajattomuutta. Mutta ilmaisullaan hän pystyy myös rikkomaan totuttuja näkemistapoja tai ajatusmalleja. Liikkeet ovat pelkistettyjä ja sisäistettyjä. Tanssijan  intensiivinen läsnäolo vie olemisen ytimen pohtimiseen. Onko se,  mitä näemme tai pystymme koskettamaan, ainoa olemassa oleva todellisuus? 

Tanssi-illan loppuosuutena on Pahkisen duetto "Scarabe´" ruotsalaisen miestanssijan Oskar Landströmin kanssa. Landström on nuori ja taitava, mutta silti katson vain Pahkista. Hän lumoaa täysin totisella, hivenen androgyynisellä olemuksellaan ja sielukkuudellaan.Sain hänen kauttaan muistutuksen taas siitä, että pelkkä  materia on lopulta toisarvoista. Lisäksi on oltava myös jokin  henki, idea, ajatus jota kohti tulisi pyrkiä. Taide antaa osaltaan aavistuksen siitä. Taiteen avulla voi päästä hipaisemaan henkisyyttä, kuten Savoy-teatterissa sunnuntaina tapahtui.

Ilta oli hieno kokonaisuus. Tanssi ja  lyhytelokuva, niiden musiikki, asujen värit, valaistus: kaikki loppuun asti harkittua ja yhteensovitettua.  Elämys!

Kuva ja lisätietoja

Sinistä

Innostuin jatkamaan koko kesän puikoilla ollutta raitapuseroa,  kun laitoin kynsiinkin sinistä väriä. Parempi luomuvaihtoehto on kyllä mustikoiden keruu, saa kaikki sormet sinisiksi :)

Elojuhlilla

Vallilan siirtolapuutarha viettää tänä kesänä 80-vuotissynttäreitään. Puutarhan vakituinen väki - 300 viljelijää ja kesäasukkia - piti tänään hienot elojuhlat. Buffetti oli mainio: kauniisti katetussa kahvipöydässä oli sen seitsemää sorttia. Tarjolla oli upea täytekakku ja kääretorttu sesongin tuotteista, munkkeja, piirakoita, kakkuja yms. Hiukopalaksi sai ostaa perinteistä hernekeittoa ja lettuja sekä tietysti makkaraa. Myynnissä oli myös marjoja, vihanneksia ja leivonnaisia. Onnenpyörää sai pyörittää ja kirppispöytiä penkoa..

Ruumiin ravinnon lisäksi juhliin oli järjestetty myös sielulle sytykettä. Musiikkipitoisen ohjelman aloitti tulinen flamencoesitys, sen jälkeen oli "Hermannin kundi" Tumppi Varosen vuoro laulaa tuttuja paloja repertoaaristaan. Biisilista oli kuitenkin koottu tilaisuus ja paikka huomioiden,  muun muassa "Katupoikien laulun" tulkinta oli hauska. Lopuksi lavalle nousi Jorma Uotinen laulamaan ranskalaisia chansoneita. Uotista säesti Jari Hakkarainen. Uotisen esitys oli valloittava, varsinkin  tulkinnat Edith Piafin tunnetuista lauluista! Padam Padam! Non, je ne regrette rien...

Kiitos kivoista juhlista ja onnittelut virkeälle 80-kymppiselle!

Lost and found

Neljä päivää kateissa olleet kapsäkit tuotiin tänään vihdoin lentokentältä kotiin. Likapyykin lisäksi niistä löytyi  myös saippuaa, sardiineja, suolaa ja simpukoita.

Hellettä Sculptorissa

Galleria Sculptorissa on parhaillaan mainio näyttely! Sillä on kummallinen, pitkä ja taidehistoriallisia viittauksia (Rubens!) sisältävä nimi:" Bulbul Q Torque Moment eli Leukippoksen tytärten ryöstö". Taiteilija on kuvanveistäjä  Emma Helle, joka on veistänyt puuta ja muovaillut savea ronskilla otteella. Työt ovat värikkäitä ja rehtejä. Niissä on aitoa tekemisen meininkiä: estottomuutta, kokeilunhalua ja innostusta. Katsojaankin tarttuu näyttelyn hyväntuulisuus ja leikkisyys.Miksei pikkuinen peltikana voisi olla osa isoa puuveistosta? Ja lasitetut keramiikkanaisfiguurit: mikä niissä on niin tuttua?!Tosin lasten aikoinaan savikerhossa tekemät naishahmot olivat jalat jykevästi maassa olevia "äitityyppejä", kun taas  Emman naiset ovat jalat levällään tai pää alaspäin ja  rinnat roikkuen olevia aikuisia, seksuaalisia naisia. 1600-luvun Rubensinkin naiset olivat aistillisia ja reheviä...  Näyttely henkii ilmaisun vapautta ja iloa! Kannattaa kyllä käydä katsomassa tätä inspiroivaa näyttelyä

Runoja Poèmes Traduits

 Sain eilen kauniin runokirjan Kuutti Lavoselta.

elämää enemmän
valoa ei tule
vain unikon tuoksu
lausumaton nimi
sinkkitiskin katse

Il n´y a pas de vie
au-delà de la Lumière

seule l´odeur du pavot
nom indicible
regards le long du zinc

Kirjassa on runojen lisäksi myös kuvia Kuutin teoksista.

Kesä : kirjoja, kukkia, kahvia

Kesälakeus

Paljon on nähty.
Todellisuus on ollut kuluttava,
mutta nyt kesä on vihdoin täällä

iso kenttä - lennonjohtaja ohjaa
kohmettuneita ihmisiä kuorman toisensa jälkeen
alas avaruudesta.

Ruoho ja kukat - tähän me laskeudumme.
Ruohon johtaja on vihreä.
Minä ilmoittaudun.

Tranströmer, Tomas: Kootut teokset 1954-2004. Tammi 2011.

Karkkikakku

Yksi monista tämän kevään täytekakuista on tyttären poikkikselleen tekemä synttärikakku.

Naimapuuhia, osa 2.

Toukokuu on puolessa jo, kun sain Naimapuuhia luetuksi. Kuukausi siinä meni, mutta sain kuin sainkin. Ilman harppomisia tai kesken luovuttamista.  Kaikkinaiset kevätpuuhat ja -kiireet ovat vain vieneet aikaa ja keskittymiskykyä sen verran, että vasta eilen illalla luin viimeiset rivit.
Naimapuuhia on vetävästi kirjoitettu, "imaisuluvut"  vaihtelevat  "suvantolukujen" kanssa sopivasti. Kirjassa tapahtuu, mutta se myös pysähdyttää miettimään. Välillä siis huomaa lukevansa matkakuvausta, jossa huristellaan maanosasta toiseen ( esimerkisi Bostonista Pariisin kautta Nizzaan), välillä taas hiljennytään pohtimaan uskonnonfilosofisia kysymyksiä Intiassa tai rakkauden olemusta tai psyyken rakennetta.
Päähenkilöt ovat nuoria opiskelijoita, joilla on kiemuraisia ihmissuhteita. Ongelmia on vähän kaiken ja kaikkien kanssa.  Vaikeista ja vakavista asioista Eugenides kirjoittaa kuitenkin lämpimän ymmärtävästi, ironisesti, paikoitellen jopa tieteellisen analyyttisesti. Päähenkilöt tulevat siten lähelle, heihin kiintyy. Itselleni muodostui läheisimmäksi ja kiinnostavimmaksi  maanis-depressiivinen Leonard. Hänen viktoriaanista kirjallisuutta tutkiva tyttöystävänsä on Madeleine, johon puolestaan on syvästi rakastunut uskontotiedettä opiskeleva Mitchell.
Alkuteos on nimeltään The Marriage Plot. Avioliittojuonesta Eugenides kirjoittaa näin:

Toisella vuosikurssilla Madeleine oli mennyt seminaariin nimeltä Avioliittojuoni: valikoima romaaneja Austenilta, Eliotilta ja Jamesilta. [Kurssia opettava] professori oli sitä mieltä, että romaanimuoto oli huipentunut avioliittojuoneen eikä ollut koskaan toipunut sen katoamisesta. Siihen aikaan kun elämässä menestyminen oli riippunut avioliitosta ja avioliitto rahasta, romaanikirjailijoilla  oli ollut aihe mistä kirjoittaa. Eepoksissa laulettiin sodasta, romaanissa avioliitosta. Sukupuolten välinen tasa-arvo, naisten kannalta hieno juttu, oli ollut paha juttu romaanille. Ja avioero oli mitätöinyt sen tyystin. Mitä väliä sillä olisi, kenen kanssa Emma menee naimisiin , jos hän voisi myöhemmin hakea avioeroa? Miten avioehdon olemassaolo olisi vaikuttanut Isabel Archerin ja Gilbert Osmondin avioliittoon? Professori Saunders oli sitä mieltä, ettei avioliitolla ollut enää juuri mitään merkitystä, eikä ollut romaanillakaan. Missä avioliittojuoni oli nykyään? Ei missään. s. 39.

Mitä tämän kirjan avioliitttojuonessa tapahtuu? Kuka menee kenenkin kanssa naimisiin? Vai solmitaanko avioliittoja ollenkaan..?
Naimapuuhia liikauttaa tunteita. Kirja antaa myös paljon lukuvinkkejä ja ajateltavaa!
Pitänee seuraavaksi tarttua saman kirjailijan toiseen järkäleeseen nimeltä Middlesex ;)

Naimapuuhia

meneillään. Nimittäin lukemisessa. Ohuiden ja pehmeäkantisten kirjojen ystävänä kavahdin hiukan tämän Jeffrey Eugenidesin kirjoittaman kirjan sivumäärää: 607 sivua! Naimapuuhia imaisi kuitenkin mukaansa siten, että aloitettuani toissailtana, olen jo sivulla 115. Mielenkiintoista muuten seurata tällä kertaa myös omaa lukemista, tuleeko puutumista tai harppomista, kuten usein tosipaksujen kirjojen kanssa on käynyt.

Kirjan ensimmäiset 100 sivua kertovat Madeleinesta, joka opiskelee viimeistä vuottaan collegessa. Kirjallisuustieteen lopputyötä valmisteleva tapaa Madeleine semiotiikan jatkokurssilla Leonardin.. mitä siitä seuraa, en vielä tiedä, mutta kiinnostavalta vaikuttaa. Lisäksi kirjan alku vilisee intertekstuaalisia viittauksia kun kerran kirjallisuustieteen laitoksella ja seminaarihuoneissa pyöritään.

Mutta palaan asiaan kunhan olen saanut kirjan kokonaan luettua.
Kirjan nimi muuten, sivumennen sanottuna, mietityttää. Alkuteos on nimeltään "The Marriage Plot". Hmm.
Eugenides, J.: Naimapuuhia. Otava 2012

Pääsiäisenkirjavat sukat

on neulottu Novitan Papukaija-langasta. Let the sun shine in! Iloista pääsiäistä!

Valoa valoa valoa

on Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan nimi. Kirja on kategorisoitu nuortenkirjallisuuteen, mutta toivottavasti sen lukevat myös aikuiset.

" Kun Tsernobyl räjähti keväällä 1986 Mimi saapui meidän kouluumme.
      Nopea ja näkymätön pilvi ylitti rajan.
      Säteileviä hiukkasia lensi ympäriinsä.
      Tuulet toivat kaukaa sadetta.
      Valoa joka vyöryy yli esteiden kuin huuto."

Kaksi neljätoistavuotiasta tyttöä kohtaa. Toisella on silmissä palava, pohjaton suru. Toisella taas "oli aina ollut pohja. Seinät ja katto. Äiti ja isä ja isoveli ja kissa". Tytöistä tulee rakastavaisia. Rakkaus on heille totta ja luonnollista; ympäristölle taas asia, jota ei ole olemassa.

Toisen tytön surulla vain ei todellakaan ole  pohjaa, se ei lopu, vaan imaisee mukaansa. Varsinkin kun siitä ei kykene päästämään irti. Toinen tyttö jää kertomaan toisen tarinaa.

                                          


Tarinan jälkikirjoituksen viimeiset lauseet ovat: " He ja heidän lapsensa ovat selviytyneet onnettomuuksista. He aikovat jatkaa elämistä. He hengittävät Jumalan ilmaa ja säteilevät

valoa valoa valoa

jonka nimi on
elämänhalu".

Huotarisen kirjassa on imua, lyyrisyyttä ja rytmiä. Siinä ei ole mustavalkoisesti vain tyhmiä aikuisia tai mahdottomia nuoria. Se ei ole synkkä kirja: vakavia asioita käsitellään tarkoituksellisen kevyesti. Juuri rakenteen metataso keventää haudanvakavuutta. Esimerkki takakannesta:

" HYVÄT LUKIJAT!

Tämä on tarina kahdesta neljätoistavuotiaasta tytöstä, kuolemasta ja Tsernobylistä.
Jos te pelkäätte
1.  rakkautta
2. ydinräjähdyksiä
niin älkää avatko tätä kirjaa.

Terveisin Mariia Ovaskainen"

Kehoitan kyllä vakavasti avaamaan ja lukemaan tämän vuonna 2011 Finlandia Junior-palkinnon saaneen hienon kirjan!

Huotarinen, Valoa valoa valoa. Karisto 2011.


                                                   

Kukkia ja kävelyä Etelä-Ranskassa

Mimosan kukkimisen aikaan

valmistui pusero Paloma-langasta

Nuori mies saapuu kaupunkiin 17. kesäkuuta

 

Näin alkaa Joel Haahtelan  pienoisromaani "Traumbach". Nuoren miehen, Jochenin, vasemmassa povitaskussa on kunnianarvoisan saksalaislehden Frankfurter Allgemeine:n reportterikortti. Oikeassa povitaskussa taas on muistikirja, johon hän aikoo kirjata ylös kaiken mainitsemisen arvoisen. Taskusta löytyy lisäksi myös savukeaski. Tällä varustuksella ja elämänjanoisella asenteella Jochen aikoo suoriutua saamastaan tehtävästä.

"Koska Jochen on nuori ja hänen uransa ja elämänsä pelkkä verso, ajalla tai paikalla ei ole kovin suurta merkitystä. Pääasia että hän on ja tässä kaupungissa, ja hänellä on tehtävä. On löydettävä eräs mies, tehtävä havaintoja, nähtävä ja kuultava, haistettava ja maistettava, ja niin kuin sanottu, kirjattava ylös kaikki mainitsemisen arvoinen" s. 8.

Johannes-Dick-Strasse 13 on osoite, jossa tämän miehen, Traumbachin pitäisi asua. Muuta Jochen ei hänestä tiedäkään: ei etunimeä, ei ulkonäköä, ei työpaikkaa. Jochen on kuitenkin intoa täynnä, joten vaikka Traumbachia ei heti osoitteesta löydykään, Jochen ei lannistu. Naapuri kertoo kaikkien talossa ja lähitienoolla asuvien olevan lähdössä pois, etsimään parempaa elämää lännestä.

"Kaikkialla lähdettiin, muodostettiin jonoja, joiden luultiin jo jääneen historiaan. Mutta on aivan eri asia jonottaa ensimmäistä makkaranpalaa kuin viimeistä.

Joskus lähdettiin niin, että ovi jäi raolleen, tavarat niille sijoilleen. Kukapa tarvitsee uudessa elämässä tuolia? Istuminen on idän juttu, lännessä on muuta tekemistä. " s. 18.

Ollaan siis jossakin entisen Itä-Saksan pikkukaupungissa. Kaikki on autioitunutta, kiireetöntä, hiljaista. Traumbach ei kuitenkaan naapurin tietämyksen mukaan ole lähtenyt kaupungista.  Ilmenee, että hän on töissä puolityhjässä rakennusvirastossa. Sinne pitää byrokraattisen tavan mukaan kuitenkin olla ennalta sovittu tapaaminen.

Miellyttäväkäytöksinen ja -kasvoinen  Jochen tapaa tehtävää suorittaessaan ystävällisiä ihmisiä, ja varsinkin naiset ovat auttavaisia! Jochen on altis tutustumaan uusiin ihmisiin ja sopeutuu helposti uusiin tilanteisiin:

”Sillä nuoreen sydämeen ei mahdu elämänpölyä, kammioissa ja eteisissä on vielä tilaa, maailman tulla ja mennä” s. 23

Parin päivän aikana Jochen juttelee kuuden ihmisen kanssa ja vierailee neljässä asunnossa. Jochen ehtii ihastua, rakastua, jopa tuntea epämääräistä surua. Jochen joutuu elämän perusasioiden äärelle ja tekemään valintoja, lähteäkö vai jäädä?

"Ja koska jokainen hetki on perimmäiseltä olemukseltaan valinta, ihminen on ainaisessa pakkotilassa, valintojensa vanki. Teemme jotain ja muut mahdollisuudet jäävät käyttämättä, mutta se ei tarkoita, etteikö niitä olisi; etteikö joka hetki jokin aivan muu elämänpolku olisi mahdollinen ja miltei yhtä todennäköinen”. s. 46

Tapaako Jochen  Traumbachin lopulta, kuka hän on ja kuka häntä itse asiassa etsii? Kirjan kaikkitietävä ja välillä ärsyttäväkin kertoja vaihtuu aivan viimeisillä sivuilla. Vaihdos vaikuttaa luonnollisesti tarinan sävyyn ja tulkintaan. Alun kepeään leikkisyyteen tulee vähitellen painoa ja syvällisiä kerroksia. Kirjan rakenne on kuin ihmisen elämänkaari: nuoruuden hiukan hupaisa naiivius jää taakse elämänpölyn karttuessa. Ihmiset ja asiat eivät olekaan niin yksinkertaisia ja helppoja. Kuten nuori Jochenkin  miettii:

”Miten helppoa on olla tuuli! Miten helppoa on vain olla ja lennellä ilman eettisiä, moraalisia ja filosofisia ongelmia. Ei tarvitse ajatella Maslowin tarvehierarkiaa, kun olemassaolon tarkoitus on pelkkä oleminen ja puhaltaminen. Kukaan ei syytä, eikä halua, eikä vaadi” s. 48

Haahtelan aiemmissakin teoksissa on pohdittu todellisuuden monisärmäisyyttä: mitä näemme, mitä koemme, mitä siitä muistamme, mitä unohdamme? Kuka kohta enää esimerkiksi muistaa, mikä oli puhelinkoppi?

Haahtela,Joel: Traumbach. Otava 2011.